Janne Niemisen Esalainen: Black Lives Matterin ei soisi jäävän vain lyhyeksi ryöpsähdykseksi, sillä Suomessa olisi tilausta afrotaustaisille aktivisteille

Janne Nieminen

Milloin viimeksi luit muun kuin valkoihoisen kirjoittaman kirjan? Tämä Ylen artikkelin (10.6.) otsikko pomppasi silmilleni uutisvirrasta, joka on ollut viime viikkoina kohtuullisen sakea rasismia käsittelevistä jutuista.

Rasisminvastaisia Black Lives Matter -mielenilmauksia on järjestetty ympäri maailman sen jälkeen, kun yhdysvaltalainen George Floyd kuoli poliisin voimankäytön seurauksena kolmisen viikkoa sitten. Tapaus on nostanut tapetille myös Suomen etniset vähemmistöt.

Pohdin Ylen esittämää kysymystä ja tajusin, että en ole ehkä ikinä tullut tarttuneeksi muiden kuin valkoisten kirjailijoiden hengentuotoksiin. Kansainvälisen liikehdinnän mainingeissa onkin paikallaan miettiä, keiden ääni pääsee yhteiskunnassamme kuuluviin?

Jääkö Black Lives Matter vain lyhyeksi ryöpsähdykseksi, vai auttaisiko se nostamaan piilevää rasismia yleiseen tietoisuuteen aiempaa tehokkaammin?

Amerikkalaiset rap-artistit ovat pitäneet huolen siitä, että olen saanut annokseni ihonväriin perustuvan epätasa-arvon kokemuksista. Mos Defin ja Commonin kaltaiset afrotaustaiset räppärit vyöryttävät usein kaiuttimissani mustan väestön historian raskasta oppimäärää.

Annan heidän kernaasti muistuttaa riimeineen esimerkiksi siitä, että rapakon takana tummaihoisten työttömyysprosentti on perinteisesti ollut moninkertainen valtaväestöön verrattuna.

Alun perin rap-musiikki oli nimenomaan vaiennettujen keino tehdä yhteiskunnallisia epäkohtia näkyviksi. Koko kulttuuri syntyi vastareaktiona syrjivälle politiikalle: räppääminen alkoi New Yorkin köyhissä kortteleissa, joihin latino- ja afrotaustaisia ihmisiä järjestelmällisesti sijoitettiin 1970-luvulla.

On sääli, että Suomessa kantaa ottavia afrikkalaistaustaisia räppäreitä ei ole juuri julkisuudessa kuultu. Artistinimellä Paleface tunnettu Karri Miettinen kirjoittaa Kolmetoista kertaa kovempi – Räppärin käsikirja -teoksessaan, että etnisiin vähemmistöihin kuuluvia rap-artisteja on täällä vähemmän kuin monessa muussa maassa. Esimerkiksi Ruotsissa siirtolaiset ottivat jälkeläisineen genren haltuun jo kauan sitten.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun tuoreen selvityksen mukaan neljä viidestä afrikkalaistaustaisesta on kohdannut Suomessa syrjintää ihonvärinsä vuoksi. Euroopan unionin perusoikeusviraston toissavuonna julkaisemassa selvityksessä Suomi todettiin EU:n rasistisimmaksi maaksi. Täällä olisikin tilausta ärhäkälle afrikkalaistaustaiselle räppärille, joka tykittelisi arjessa kohtaamaansa rasismia valtaväestön tietoisuuteen

Ideaalitilanteessa ei toki tarvitsisi suoda ajatustakaan sille, millainen ihonväri tietyn teoksen kirjoittajalla tai esittäjällä on. Miettisen mukaan termit, kuten ”maahanmuuttajaräppäri” tai ”mimmiräppäri” ovat ongelmallisia, sillä ne korostavat eroja tarpeettomasti. ”Niin kauan kuin tasa-arvoa ei ole saavutettu, tarvitaan erityishuomiota ja puuttumista. Ongelmat on tehtävä näkyviksi, jotta ne voidaan korjata”, hän kuitenkin kirjoittaa heti perään.

Kun maailma ei ole tältäkään osin valmis, voisi alkajaisiksi vaikkapa lukea pari ei-valkoihoisen kirjoittamaa kirjaa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu