Yrittäjät maksavat viime kädessä kaikki verot. He kustantavat koko julkisen sektorin. Heidän selkänahoistaan revitään kuhnustelevien virkamiesten ylisuuret palkat. He elättävät kaiken maailman dosentit.
Tätä väkevää julistusta joutuu kuuntelemaan yllättävän usein. Mutta sen saarnamiehet ovat pahasti hakoteillä.
Yhteiskuntaa nimittäin pyörittää lisäarvo, joka syntyy koko sen toimeliaisuudesta. Tuo lisäarvo ei ole pelkästään yrittäjän ansiota. Siitä meidän on kiittäminen pitkää ketjua, jonka viimeinen lenkki yrittäjä on.
Tilannetta voi verrata viestijuoksuun. Yrittäjä on kuin ankkuri. Hän tuo viestikapulan maaliin, mutta olisi järjetöntä väittää, että hän on se, joka juoksun voittaa.
Yrittäjä voi kuitata voittopokaalin, mutta se ei ole yksin hänen. Häntä ennen kapulaa ovat juoksuttaneet monet muut. Jos heitä ei olisi ollut, ankkurilla ei olisi maalissa mitään näytettävää.
Yhteiskunta opettaa yrittäjän lukemaan ja laskemaan. Parjatut virkamiehet suunnittelevat tien tehtaalle, jossa yrittäjä valmistaa sanotaan nyt vaikka liipottimia. He järjestävät matkalle liikennemerkit ja risteykset niin, etteivät liipotinrekat törmäile toisiinsa.
Yhteiskunta opettaa ihmiset puhumaan englantia ja kiinaa, jotta liipottimia voidaan kaupustella ympäri maailmaa. Se rakentaa lentokenttiä ja vetää junille raiteita. Tulipalon sattuessa se hoitaa paikalle palokunnan ja silloin tällöin myös poliisin. Se pitää huolta siitä, ettei epärehellinen yrittäjä huijaa rehellistä.
Tosi on: yrittäjät maksavat paljon veroja. Se on palkka, jonka yrittäjä suorittaa näkymättömille yhtiökumppaneilleen tehdystä työstä, aivan kuten hän maksaa palkkaa liipotintehtaan työläisille. Se on lasku, jolla kuitataan usein ylenkatsottu aherrus, joka ylipäätään tekee yrittämisen mahdolliseksi.
Silloin puhutaan kouluista, kirjastoista ja lastentarhoista. Silloin puhutaan terveydenhuollosta ja jätelaitoksista ja järvistä. Niiden puhtaus on kesämökkinsä kuistilla istuvalle yrittäjällekin tärkeää jo hänen mielialansa takia.
Silloin puhutaan myös yliopistoista. Silloin puhutaan sivistyksestä, sillä sivistymättömästä kansasta ei ole edes liipotintehtaan työläisiksi. Sivistymätön kansa ei innovoi. Se ei kehittele liipottimista yhä kehittyneempiä versioita, joiden valmistusta ja myyntiä tarmokas yrittäjä on paras henkilö edistämään.
Joskus tuntuu kuin eräät yrittäjät haikailisivat takaisin antiikin Roomaan. Siellä omistava luokka hallitsi suvereenisti ja ilman pidäkkeitä. Julkisen sektorin hoitelivat orjat.
Vaikuttaa myös siltä, että äänekkäimmät yrittäjä-marisijat ovat samalla niitä epäonnistuneimpia. He sysäävät oman kyvyttömyytensä ja omat virheensä yhteiskunnan syyksi. Menestyneet - esimerkiksi eräiden peliyritysten johtajat - sen sijaan ovat ilmoittaneet maksavansa veronsa mielellään, tunnustuksena siitä kaikesta, mitä yhteiskunta on heille antanut.
Yrittäjä on se, joka istuu kaverin harteilla. Sieltä käsin hän poimii puusta omenan ja jos on ymmärrykseltään heikko, huutaa: saimme tämän omenan vain minun ansiostani!