10-vuotiaana päivittäin koulukiusattu poika hermostui lopulta kiusaajilleen. Taustalla lienee ollut jokin keskittymishäiriö. Seurauksena hänet siirrettiin tarkkailuluokalle, eikä kiusaajilleen koitunut seurauksia.
Tästä alkoi ongelmien kasautuminen. Ensin muutto lastensuojelulaitokseen. Lääkkeet ja psykiatrinen osastokin tulivat tutuiksi ennen sijoitusta koulukotiin 13-vuotiaana.
Kohtelu koveni koulukodissa, ja väkivalta sekä vapaudenriisto lisääntyi. Täysi-ikäistyttyään itsenäistä elämää hänen oli vaikea aloittaa ilman tukihenkilöitä, joten päihteet vaihtuivat aina kovempiin.
Yhteiskunnan unohtamana elämä sai päätöksensä 21-vuotiaana yliannostuksen ja pahoinpitelyn yhteisseurauksena.
Rakkaan ystäväni kohtalo sai minut ensin kylmettämään tunteeni, sitten vihaiseksi, kunnes lopulta annoin surulle sijan. Alle vuotta aiemmin olin tarjonnut kotiani majapaikaksi ja lupasin etsiä koulu- tai työpaikan hänelle. Tunsin syyllisyyttä, etten kyennyt auttamaan.
Kamppailin kuitenkin myös itseni kanssa, olinhan minäkin jättänyt laitoselämän samaan aikaan enkä suinkaan ollut saanut elämääni vielä raiteilleen. Menneille en mitään voi, mutta yritän vuosikymmen myöhemmin ammentaa kokemuksiani.
Vastuu ei ole kenenkään yksin, mutta liioin ei kukaan tiettävästi ole osavastuutakaan ottanut. Vastaavia kohtaloita riittää, eikä syitä ja syyllisiä tunnu olleen.
Vuonna 2016 silloinen perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehula esitti anteeksipyynnön lastensuojelun sijaishuollon uhreille. Hyvä alku, mutta mikään ei muuttunut.
Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila on tehnyt paljon tämän asian eteen ja vaatinut sosiaali- ja terveysministeriöltä koulukotien lasten kuulemista.
20.9. nykyinen perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko esitteli lastensuojelun sijaishuollon muutoksia. Ministeri Saarikko puhui mielestäni erittäin hyvin.
Toiveenani on, että perheet uskaltaisivat jatkossa pyytää apua pelkäämättä leimautumista tai huostaanottoa. Ennaltaehkäisyä, ennen kuin ketään päästetään yhteiskunnan raiteilta putoamaan.
Kaikkien inhimillisten hyötyjen lisäksi on myös yhteiskunnan etu, että nykylapsista saadaan tulevaisuudessa töissä käyviä veronmaksajia.
Kuitenkin keskusteluni ja havainnointini päiväkodeista, kouluista, sosiaalitoimista ja lastensuojelulaitoksista kertoo karua kieltä: resurssit ovat riittämättömät, työntekijät uupuvat ja lopulta lapset kärsivät.
Toivon, että hyvältä kuulostavat puheet saadaan näkymään käytännön tasolla.
Merkittävimpiä sijoituksia yhteiskuntamme tulevaisuuteen on kiistatta lasten ja nuorten kasvatuksesta ja hyvinvoinnista huolehtiminen. Ammattitaitoinen, hyvinvoiva työntekijä kasvattaa myös hyvinvoivia tulevaisuuden vastuunkantajia.
Aletaan puhua Suomesta hyvinvointivaltiona vasta, kun kaikille on annettu mahdollisuus hyvinvointiin.