Päivi Piiraisen Esalainen: Ruskean virran varrella ajattelen rakkauslukkoja

Päivi Piirainen

Potkaisen likaista vessapaperia kengänkärjellä. Seuraavalla askeleella jalan alla rasahtaa, kun huomaamatta tallaan maassa lojuvan muovipullon päälle. Ilmassa on vahva lietteen haju. Seison Pukkilassa Torpinkosken partaalla ja katselen hiljalleen virtaavaa vettä. Mukulaleinikit ovat juuri puhkeamassa kukkaan ja rentukat tekevät tuloaan. Kevään ensimmäiset västäräkit pyrähtelevät ilmassa. Olen osunut paikkaan, joka on kaunis ja hirveä yhtä aikaa.

Maahan tallomani muovipullo päätyy todennäköisesti pieninä palasina Torpinjokea pitkin Porvoonjokeen ja sitä kautta mereen. Omatunto painaa mieltä. Kosken kupeessa olevalla levähdyspaikalla en näe roskista, ainoastaan katetun kodan ja kallellaan olevan, luotaantyöntävän huussin. Ehkä likainen vessapaperi on sieltä peräisin.

Porvoonjoki kiemurtelee ihan vieressämme 143 kilometrin matkan. Se alkaa Salpausselän etelärinteiltä ja virtaa Kärkölän, Hollolan, Lahden, Orimattilan, Pukkilan, Askolan ja Porvoon kautta Suomenlahteen. Joki kuljettaa terveisemme merelle.

Harvemmin näin tavallisena tallaajana tulee edes ajatelleeksi, että meillä täällä eteläisessä Päijät-Hämeessä on joki. Unohdus ei ole ihme, sillä joki on kapea, hiljainen, samea ja yleisilmeeltään surullinen. Sen maine on huono. Se ei pauhaa eikä kohise. Siinä ei voi uida.

Joessa virtaa jätevettä ja bakteereja.

Pukkilassa Naarkosken sillan kaiteeseen on kiinnitetty pieniä lukkoja. Lukot ovat suloisia ja kertovat toivosta, haaveista ja rakkaudesta.

Kauempana näkyy, miten hiirenkorville pyrkivät puut peilaavat runkojaan ruskeaan Porvoonjokeen. Peilikuvat ovat hahmottomia ja värisevät tuulen hivellessä veden pintaa.

Miten samassa näkymässä voikin näkyä niin paljon toivoa ja epätoivoa yhtä aikaa?

Tönnön koski Orimattilassa kutsuu luokseen. Kävelen sillalla ja katselen alas Porvoonjokeen. Sen vesi on Orimattilassa samanlaista kuin muuallakin. Laskeudun rantaan, käenrieskat ja valkovuokot kukkivat rinteessä. Joku lintu kieppuu ja ääntelee lähistöllä, levähtää välillä kivellä ja jatkaa touhujaan. Olen ilmeisesti hyvin lähellä sen pesää.

Vuohenjuurten viereen on kipattu kasa styroksia ja muovipulloja. Ylempänä eristevaahdon kokkareet värittävät alkavan kevään vihreyttä oranssillaan. Ihmisen jälkiä.

Hiljalleen muovi ajautuu jokeen. Virta kuljettaa pullot ja styroksit eteenpäin, läpi peltojen ja ohi kivien. Ne ohittavat Pukkilan rakkauslukot ja päätyvät mereen.

Kodistani on alle kaksi kilometriä lähimpään Porvoonjoen mutkaan. Olisi mahtavaa, jos kauniina kesäpäivänä voisi pulahtaa virran vietäväksi. Voisi kellua selällään, katsella taivasta ja seuraavassa mutkassa nousta takaisin rannalle. Olla kuin saukko. Mukavaa olisi istuskella joen partaalla, syödä eväitä ja hengitellä raikasta ulkoilmaa.

Joessa uiminen ei ole kiellettyä, mutta ajatus edes varpaiden kastamiselta tuntuu vastenmieliseltä.

Jos oikein haaveilisi kirkkaasta ja terveestä vedestä, olisi kuin rakkauslukko, parantaisiko se pahasen Porvoonjoen?

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu