Päivi Rämön kolumni: Ikätontuille ei paran paska ole sen rumempi sanonta kuin joku himputin pimputti

Päivi Rämö

Läylämö Kurkijalka istui sohvallani ja mutusteli voileipää. Keskustelimme kulkutaudin kamaluuksista ja vierailukiellosta, joka ei onneksi koskenut tonttuystäviä. He eivät sairastele eivätkä kuljettele viruksia vanhoissa nahoissaan.

Läylämö heilutteli ilmeikkäästi käsiä puhuessaan, kunnes voileipä juustoineen, lihahyytelöineen ja suolakurkkuineen mätkähti perintömatolleni.

– No voihan paran paska, Läylämöltä pääsi.

– Ei hätää, tehdään uusi hiukopara, ei kun pala, minä lohdutin. Kostutin mikrokuituliinaa ja pyyhkäisin vähät rasvajäljet pois. – Kerropa jotain para-asioista sillä aikaa, kun minä veistän lisää limppua.

Janosin paratietoutta, jota minulla oli niukasti. Sen tiesin, että erotukseksi tontuista ja henkiolennoista para piti tehdä itse. Sen rustaamiseen tarvittiin tikkuja, tilkkuja ja rumia noitakonsteja, ja se pantiin naapureihin varastamaan ruokaa ja rahaa. Eikö vain?

– Olet oikeilla jäljillä, Läylämö myönsi ja hörppäsi kahvia. Hän oli siirtynyt pöydän ääreen, kun panin vanhan lakikirjan istuinkorokkeeksi.

– Paran paska oli arkipäiväinen näky esi-isien aikaan. Kun para kävi ruokavarkaissa, se sulloi tavarat mahaansa ja suuhunsa, ja jos tuli tehtyä ylikuorma, siitä piti sontia osa pois. Jätös näkyi läikkänä pihalla tai navetan lattialla. Meille ikätontuille ei paran paska ole sen kummempi manaus kuin joku himputin pimputti.

– Vieläkö paroja mahtaa olla työelämässä?

– Arvaapa vain, Läylämö sanoi ja hekotti hetken. – Tunsin 1920-luvulla pirtutrokarin, jolla oli kirjanpitäjänä ikivanha para. Se oli kulkenut suvussa ainakin neljäsataa vuotta, eikä sen vanhuutta huomannut muusta kuin siitä, että se kyyhötti mieluummin konttoritöissä kuin rymysi varkaissa. Saman paran arvelen olevan työssä edelleen. Suvun nykyiset perilliset ovat hekin vaurastuneet ihmeen kaupalla, naiset löytäneet ähkyrikkaita aviomiehiä ja miehet viisikymmentä vuotta nuorempia vaimoja.

– Ei kai? Jopas nyt!

– Ei kannata kadehtia paran omistajaa, voi siitä tulla sen tuhannen vahinkokin. Ne ovat aika arvaamattomia ja paljon ilkeämpiä kuin me tontut.

Läylämö hyppäsi alas tuolilta lähtöä tekevän näköisenä. Olin vielä utelias:

– Minkä rankaisun paran omistamisesta sai, jos jäi kiinni?

– Jalkapuuhun siitä joutui kolmien kirkonmenojen ajaksi. Mutta minäpä tästä hilpaisen ratottamaan muita ihmisystäviäni. Kiitos kahvista ja onnea paran askartelemiseen!

Läylämö livahti naureskellen tiehensä.

En minä uskaltanut yrittää paran tekoa, vaikka toisaalta olisi ollut lysti katsoa, millaisia pakinoita se kirjoittaisi tekeillä olevaan kirjaani. Paran paskaa kyllä käytän maustamaan niitä työrupeamia, jolloin läppärin näppäimistö nakuttaa virhelyöntejä kymmenen kappaletta viiden sanan virkkeeseen.

Kirjoittaja on hollolalainen pakinoitsija.

marttaminia@luukku.com

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu