Jukka Airon Esalainen: Äänetön kevät koitti myös jalkapalloareenoilla

Jukka Airo

Kuka vielä muistaa amerikkalaisen biologin Rachel Carsonin melkein 60 vuotta sitten ilmestyneen kirjan nimeltään Äänetön kevät?

En minäkään kovin hyvin, mutta sen muistan, että kirjan nimi viittasi lintuihin, jotka eivät enää keväällä saavu laulamaan kuoltuaan muuttoretkillään ympäristömyrkkyihin.

Koronakriisi ei sentään ole estänyt muuttolintuja palaamasta Suomeen, mutta äänettömäksi tai ainakin hyvin hiljaiseksi se on vetänyt monta muuta tahoa. Omasta puolestani olen pannut pahoitellen merkille jalkapalloareenoilla tänä keväänä vallinneen mykistävän hiljaisuuden.

EM-lopputurnauksen lykkääntyminen ensi kesältä oli jo iso pettymys ensikertalaisena kisoihin valmistautuneelle maajoukkueelle ja meille kannattajille, jotka olimme vaivojamme säästämättä onnistuneet hankkimaan lippuja Huuhkajien otteluihin. Mutta jos kisoihin pääsyä on jaksanut odottaa vuosikymmeniä, ei yksi vuosi sinne tai tänne tunnu ylivoimaiselta kestää.

Vakavampi takaisku oli, että kotimainen jalkapallokausi ei tänä vuonna alkanut silloin kuin piti. Haikein mielin olen nuuhkinut ohi kulkiessani Hiihtostadionin yhä vihreämmäksi käyvän nurmen keväistä tuoksua. Jos FC Lahden kotiavaus Veikkausliigassa olisi nyt perjantaina, kuten ohjelmassa luki, se pelattaisiin paremmalla luonnonnurmella kuin ehkä ikinä huhtikuussa. Nyt voimme vain arvailla, milloin avausottelu pelataan, vai pelataanko lainkaan.

Futiskauden siirtäminen epämääräiseen tulevaisuuteen harmittaa senkin takia, että olin henkisesti valmistautunut viettämään tänä keväänä jalkapalloilullisen heräämiseni 50-vuotistaiteilijajuhlaa.

Toki isäni ja isoisäni olivat yrittäneet istuttaa minuun kipinää jo 60-luvun puolella houkuttelemalla minut aika ajoin seurakseen Reippaan ja Upon Pallon kotiotteluihin. Valon näin silti vasta 26.4.1970. Silloin todistin räntäsateessa Kisapuiston hiekkakentän avokatsomossa Kuusysin pieksevän SM-avauksessa Kemin Innon 3–0 (maalit Kestilä, Mäkinen ja Syrjävaara).

Se oli kerrasta menoa, joka sai jatkoa ensin samana kesänä Kuusysin nappulakoulussa, myöhemmin junioripelissä ja lopulta kortteliliigassa. Aluksi FC Flyersin ja viimeiset parikymmentä vuotta klassikkojoukkue Teddy Bearin mustassa paidassa.

Nyt me nallekarhutkaan emme tiedä, milloin ikämiehillä kyllästetty porukkamme pääsee aloittamaan kautensa, jos pääsee. Tuskaa lisää, että rajoitukset estävät meitä myös höntsäilemästä keskenämme pallon ja persoonallisen kaveriporukan parissa.

Pienryhmäharjoituksia ei onneksi ole kielletty. Niitä olen tehnyt ahkerasti Paavolan kentällä viisivuotiaan pojanpoikani kanssa.

Tiedän syntyneeni jalkapallohulluun sukuun, mutta sitä en osannut arvata, että intohimo kuningaslajia kohtaan voi nousta vielä viidennessäkin sukupolvessa entistä korkeampiin potensseihin. Siitä puheen ollen, luulen nähneeni lahtelaisen futiksen tulevaisuuden. Hän pelaa päivät ja nukkuu yöt Kuusysin huivi kaulassaan odottaen malttamattomana nappulakoulun alkamista.

Hyvässä lykyssä se voisi tapahtua ehkä heinäkuussa.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.