Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri

Kokemuksen kiillottama klassikko

Lepakko: Wienissä osataan soittaa wieniläismusiikkia.

Lepakko on myös visuaalisesti värikäs ooppera. Kuva: Volksoper Wien

Johann Strauss

Die Fledermaus (Lepakko)

Volksoper Wien, 27.5.2019

Valssi- ja muiden tanssirytmien temponkäsittely tuli kuin äidinmaidosta.

Savonlinnaan toista kertaa vierailulle saapuva 120-vuotias Volksoper Wien – se vähemmän pönöttävä keisarillisen kaupungin oopperatalo – tuo mukanaan yhden paraatituotteistaan, kenties kaikkein tunnetuimman operetin eli nuoremman Johann Straussin Lepakon. Samalla tavalla kuin ranskalainen edeltäjänsä, Offenbachin Orfeus manalassa, on vuonna 1874 kantaesityksensä saanut Lepakko piikittelyä yläluokan tyhjille kaksinaismoralistisille arvoille sekä kevyttä julkisen vallan satiiria.

Juoni on hersyvä farssi: naistenmies Gabriel von Eisenstein on lähdössä istumaan noin viikon vankeusrangaistusta virkamiehen solvaamisesta, mikä ei lainkaan vaivaa hänen vaimoaan Rosalindea, jonka ihailija Alfred jo odottelee pihalla isännän häippäisyä. Salainen lempi päättyy lyhyeen, kun vankilanjohtaja Frank noutaa Alfredin, luullen tätä Eisensteiniksi. Notaari Falke, tarinan ”Lepakko”, on virittänyt samaan aikaan ystävälleen Eisensteinille jekun: hän kutsuu venäläisruhtinaan naamiaisiin salanimillä Eisensteinin, Rosalinden, heidän sisäkkönsä Adelen sekä johtaja Frankin. Naamioitunut Rosalinde pääsee näkemään paraatipaikalta miehensä uskottomuuden, kun samppanja virtaa ja hedonismi pääsee valloilleen.

Volksoperissa Lepakko sai ensi-iltansa vuonna 1907 ja on ollut siitä lähtien kantaohjelmistoa: maanantai-iltana nähtiin 534. esitys. Taloon kiinnitetyt laulajat esiintyvät joka kerta hieman eri roolituksella (eikä Savonlinnassakaan nähdä kokonaisuudessaan tätä kokoonpanoa), mutta teoksen läpikotainen tuttuus laulajille paistoi laulun ja näyttelemisen jatkuvasta korkeasta laadusta: missään vaiheessa ei ammuttu yli eikä ali, vaan juuri oikeaan saumaan, mikä ei varsinkaan komedian herkässä taiteenlajissa ole koskaan varmaa.

Morten Frank Larsenin Eisenstein ja Josef Luftensteinerin Frank olivat mainioita tragikoomisissa setämiesrooleissaan, ja myös Elisabeth Schwarz oli energinen Adelena. Ulrike Steinskyn Rosalinde oli aluksi hieman tanttamainen, mutta pääsi myöhemmissä näytöksissä vauhtiin. Show’n varkaina toimivat kuitenkin Klaudia Nagy Adelen Ida-siskona sekä etenkin juoppoa vanginvartijaa esittänyt Boris Frosch, joka teki yhdessä Luftensteinerin kanssa kolmannen näytöksen alusta huikeaa fyysistä komediaa. Toisen näytöksen loppu lienee auennut 1800-luvulla paremmin, mutta juonta kuljettamattomana tuntui hieman tyhjäkäynniltä.

Kuivasta teatteriakustiikasta huolimatta Guido Mancusin johtama orkesteri näytti, miten Wienissä osataan soittaa wieniläismusiikkia: valssi- ja muiden tanssirytmien temponkäsittely tuli kuin äidinmaidosta, puhaltimet olivat napakan yhdenmukaisia, ja jousten melodiikka leikkisää ja sulavaa. Olavinlinnan akustiikka voi nostaa elämystä vielä entisestään.

Santeri Kaipiainen
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi