Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Esalaiset
Markus
Pirttijoki
markus.pirttijoki@ess.fi

Esalainen

Pitääkö olla huolissaan, kun lukiolainen käy töissä?

Muutin kotoa 15-vuo­tiaana. Syy ei ollut varsinaisesti itsenäisyyden ihannointi, vaan paljon pragmaattisempi: kouluun oli matkaa yli 40 kilometriä ja se tarkoitti päivittäin kahden tunnin koulumatkoja.

Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin ysiluokkalaisen ”itsenäinen” vuosi ei ollut kovin itsenäinen. Meille pitkämatkalaisille perukkalaisille oli tarjolla asuntola koulun yhteydestä. Elämä ja kuri siellä oli varmasti paljon tiukempaa kuin monen kotona. Itsenäisyys koitti sitten vuotta myöhemmin.

Kouluvuodet palasivat mieleen, kun törmäsin tällä viikolla Ylen uutiseen, että jo viidennes lukiolaisista käy opintojensa ohella töissä. Osalla opinnot, harrastukset, sosiaalinen elämä ja työnteko täytti viikosta 70 tuntia.

Pitäisikö tästä olla huolissaan?

Tietenkin pitäisi, jos tuollainen tahti, kuten jutussa mainittiin, aiheuttaa hengitysvaikeuksia, sydämen tykyttelyä ja jatkuvaa väsymystä. Stressin oireitahan ne ovat ja vieläpä vaarallisia sellaisia.

Osalle syyt opintojen ohella työskentelyyn ovat taloudelliset. Opiskelu maksaa. Ennen vanhaan riitti, että koulureppuun pakkasi isoveljiltä perityn auringonvalolla toimivan taskulaskimen. Nyt pitää olla tietokone.

Vanhemmilla ei välttämättä ole varaa osallistua kaikkiin kustannuksiin. Tällaisessa pakkotilanteessa olevista nuorista on syytäkin olla huolissaan.

Mutta on muitakin syitä. Tänä päivänä ihannoidaan aiempaa enemmän itsenäisyyttä.

Nykyään utopistisetkin rooli­mallit tulevat entistä lähemmäksi, käden ulottuville omaan kännykkään. Aurinkorannoilla hymyillään. Rahaa kulutetaan. Alla on komea auto. Kaikki halua­vat rikastua helposti. Ehkä tämä selittää sitäkin, miten niin moni haksahtaa pyramidihuijauksiin. Paine pärjätä kasvaa.

Mutta pitäisikö siitä olla huolissaan, että itsenäisyyttä tavoitellaan niin nuorena ja sen varmistamiseksi pitää mennä töihin?

Vuokrahuone keltaisessa puutalossa Kuhmon keskustassa konkretisoi itsenäisen eloni lukion ensimmäisen luokan alkajaisiksi. Se oli majapaikkani seuraavat kolme vuotta. Olin 16-vuotias.

Viikonloppuisin äiti pakkasi repun täyteen sämpylöitä. Niiden ja vuokraemännän paistamien muikkujen avulla pääsi jo pitkälle. Jos kauppaan oli asiaa, sinne oppi menemään silloin, kun Kauniit ja Rohkeat tuli televisiosta. Ei tarvinnut seisoskella kassajonoissa.

Viikolla kävin uimassa uimahallissa, viikonloppuisin pelasin jääkiekkoa kotikylän kaukalossa. Muu aika meni koulussa, läksyjen parissa, kokeisiin valmistautuessa ja tietysti kavereiden kanssa aikaa viettäen.

Töissäkin kävin. Avustin paikallislehteä ensin satunnaisesti ja sitten säännöllisemmin. Työ opetti ottamaan vastuuta, ja se on kantanut läpi elämän.

Päivät täyttyivät siis opinnoista, harrastuksista, kavereista ja työnteosta. Ihan niin kuin nykynuorillakin. Henkeä ei kuitenkaan ahdistanut eikä sydän tykyttänyt ylimääräisiä.

Se olisi ahdistanut, jos ei olisi ollut mitään tekemistä.

Pitääkö siis olla huolissaan siitä, että jo viidennes lukiolaisista käy töissä? Vai pitäisikö olla huolissaan siitä, että neljä viidestä lukiolaisesta ei käy?

Markus Pirttijoki
markus.pirttijoki@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Esalaiset

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi