Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Esalaiset

Esalainen

Mustikkamaa, hiilinielu ja kakkosnelonen

Aika tarkalleen vuosi sitten istuin ystäväni kanssa kahvitauolla metsässä. Sitä ennen olimme tarponeet eri-ikäisillä taimikoilla ja yrittäneet saada jonkinlaista käsitystä puuston kasvusta. Olimme mittailleet puiden läpimittoja ja pituuksia ja miettineet, mitä metsässä pitäisi tehdä. Pitäisikö puita harventaa ja kuinka paljon? Mitkä puut poistettaisiin? Kun puu aikanaan olisi korjuukypsä, kuinka monta tainta istuttaisimme yhden kaadetun tilalle? Periaate on, että se mikä metsästä otetaan, annetaan takaisin.

Tauolla rupattelimme – kuinkas muuten – metsäasioista. Meillä oli jokseenkin samankaltainen näkemys siitä, että metsä palvelee meitä melkein kaikin mitattavissa olevien tavoin. Sieltä saa kantorahaa, ruokaa, mielenrauhaa ja vahvan uskon tulevaan – näin muotoiltuna metsä kuulosti paljon kiinnostavammalta kuin jos olisimme todenneet sen kannattelevan meitä taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti tasavertaisesti. Mitä enemmän asiaa pohdimme, sen suuremmaksi metsän merkitys puheissamme kasvoi.

Keskustelumme kääntyi myös hakkuisiin – kuinkas muutenkaan. Tuolloin, noin vuosi sitten oli tehty kansalaisaloite, joka vaati avohakkuiden lopettamista valtion mailta.

Ystäväni kysyi, olinko aloitteen allekirjoittanut. En ollut. Ei ollut hänkään. Kansalaisaloitteen ehti viime syksynä kirjoittaa yli 50 000 henkilöä. Aloitteen allekirjoittaneet kansalaiset toivoivat, että valtion omistamissa metsissä siirryttäisiin avohakkuista ja voimaperäisistä kasvatushakkuista jatkuvapeitteisen kasvatukseen – eli lähinnä poimintahakkuisiin.

Tuntui, että mitä enemmän tietoa metsästä haalimme, sitä vaikeampi oli muodostaa jyrkkää kantaa kotimaisiin metsänhoidon menetelmiin. Minustakin, lähtökohtaisesta puunhalaajasta, oli kasvamassa hiljalleen ihminen, joka näki metsässä muiden arvojen lisäksi rahanarvoista tukkia ja kuitua. Kannatan ehdottomasti poimintahakkuita, mutta avohakkuutkin voivat olla joskus perusteltuja. On hakkuutapa mikä tahansa, metsää pitää kuitenkin hoitaa yhtä arvostaen kuin vaikkapa keittiöpuutarhaa, arvopapereita tai mummon vanhoja Arabian maitokannuja.

En näe mitään mieltä siinä, että hehtaarikaupalla hakataan nuorta metsää. Se tekee ison haavan luontoon ja harmittaa. Eikä liian nuorena hakattu metsä edes tuota samoin kuten se voisi tehdä kymmenen, kahdenkymmenen vuoden päästä. Metsän pitäisi antaa kasvaa, puiden järeytyä. Kun puu on kypsä, korjuun aika on tullut.

Vuosien saatossa metsätietous on Suomessa kasvanut ja voisin väittää, että me osaamme jo aika hyvin hoitaa metsiämme kestävästi. Ainahan parantamisen varaa on, mutta enää tuskin tullaan metsähoidossa tekemään sellaisia virheitä kuin vaikkapa puolen vuosisadan takainen soiden vimmainen ojitus.

Saattaa olla, että avohakkuita katsotaan viidenkymmenen vuoden päästä yhtä karsaasti kuin menneiden aikojen ojituksia, ja hyvä niin. Metsä kasvaa ja kehittyy, samoin metsänhoito. Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma, sademetsien polttamisen kaltaista metsänraiskausta meillä tullaan tuskin koskaan näkemään. Kiitos siitä.

Päivi Piirainen
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Esalaiset

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi