Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Esalaiset
Janne
Nieminen
janne.nieminen@ess.fi

Esalainen

Katsokaa, minäkin tunsin merkkihenkilön!

Kun viihteen raskassarjalainen Jukka Virtanen siirtyi reilu viikko sitten ajasta iäisyyteen, välttelin tietoisesti iltapäivälehtiä parin päivän ajan. Kyse ei ollut siitä, etten arvostaisi herran elämäntyötä. Alalla työskentelevänä ymmärrän myös, että median on huomioitava julkisuuden henkilöiden poismenot. Siksi on loogista, että uutisoinnin ohella vainajan lähipiiriä otetaan tiedotusvälineisiin jakamaan muistojaan edesmenneestä. Tämä tulee kuitenkin tehdä maltilla ja hienotunteisesti.

Syy paastooni oli nimittäin se, että aavistelin viihdetaiteilijan kuoleman ajavan jälleen huomion­kipeät siipeilijätkin liikekannalle. Arvostetun ja pidetyn julkimon kuolema lipsahtaa herkästi niin perinteisessä mediassa kuin somessakin irvokkaaksi kilvoitteluksi siitä, kuka suree näyttävimmin ja käyttää ylistyssanoja eniten.

Joillakin tuntuu olevan tarve tunkea itsensä väen vängällä valokeilaan menehtyneen ihmisen kustannuksella. Monissa ulostuloissa kyse ei ole lopulta niinkään suremisesta tai kunnianosoituksesta, vaan perimmäinen motiivi on enemmänkin tuoda julki viesti: ”Katsokaa kaikki, minäkin tunsin merkkihenkilön!”

Rap-yhtye Ruger Hauer on käsitellyt kuuluisuuksien menehtymisen teemaa kyynisesti kappaleessaan Haluun kuolla ennen Bonoo. U2-bändin keulahahmona ja ihmisoikeusaktivistina tunnettu Bono on yksi pop-kulttuurin virallisista ”hyvistä jätkistä”. Kun hänestä joskus aika jättää, näkyviin astuu epäilemättä kansanliikkeen verran tosiystäviä jakamaan yhteiskuvia itsestään ja tähdestä sekä tarinoimaan poikkeuksellisesta ihmissuhteesta. ”En haluu kuulla sitä itkuu, kuolema on parasta promoo, mun niskaan koko internet tippuu, mä haluun kuolla ennen Bonoo”, toivotaan nasevasti Ruger Hauerin kappaleessa.

Jos itse viskaisin lusikan nurkkaan tunnettuna viihdetaiteilijana, toivoisin tuttavieni ja kollegoideni noudattavan hillittyä linjaa haastatteluiden antamisessa ja somepäivittämisessä. Kenties katselisin pilvenreunalta jopa kaikkein suopeimmin niitä, jotka asiaa sen kummemmin mainostamatta nappaisivat muistokseni silloin tällöin konjakin tai pari, eivätkä lausuisi julkisesti sanaakaan ilman erityisen painavaa syytä.

Paul McCartney muistelee The Beatles -kollegansa John Lennonin kuolinpäivää Barry Milesin kirjoittamassa muistelmateoksessa Eilinen. Lennonin murhaa seuranneena iltana median edustaja työnsi mikrofonin McCartneyta kuljettaneen auton ikkunasta sisään ja tiedusteli, mitä artisti ajattelee lapsuudenystävänsä ja monikymmenvuotisen aisaparinsa äkkinäisestä kuolemasta. Muusikon suusta pulpahtivat vastaukseksi sanat: ”Se on tylsä juttu.”

Monet fanit pöyristyivät tunteettomaksi tulkittua lausuntoa. McCartney itsekin harmittelee sokissa töksäyttämäänsä lausetta muistelmissaan.

Kommentin voisi kuitenkin lukea myös melko osuvana sivalluksena liian tungetteleville toimittajille, sosiaalipornoa janoaville kansalaisille sekä ennen muuta julkimoille, jotka ottavat surutta kollegansa kuoleman mahdollistamasta näkyvyydestä ilon irti.

Janne Nieminen
janne.nieminen@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Esalaiset

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi