Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Esalaiset
Eveliina
Mäntylä
eveliina.mantyla@ess.fi

Esalainen

Kaikkia nuoria aikuisia ahdistaa?

Olen saanut oudon fantasian. Haaveilen välillä, kuinka hienoa olisi tehdä sosiaaliseen mediaan rohkea päivitys, jossa kertoisin päässeeni eroon ahdistuksesta ja muista ”mielen ongelmista”. Kiittäisin ystäviäni ja kehuisin ehkä jopa itseäni sinnikkyydestä. Laittaisin kuvan, jossa hymyilen samppanjalasi kädessä.

Saisin paljon tykkäyksiä.

Ahdistusta on kutsuttu uudeksi masennukseksi. Se on kuin ”uusi kansansairaus”, tai oikeastaan meidän milleniaalien muodikaskin vaiva, jonka katsotaan johtuvan ennen kaikkea työelämän kasvaneista paineista, sosiaa­lisen median raadollisuudesta ja ylipäätään kaikista todellisista mutta myös oletetuista vaatimuksista elämän kaikilla osa-alueilla. Vuosittain uutisoidaan, kuinka yliopisto-opiskelijoiden psyykkinen oireilu kasvoi ja masennuslääkkeitä määrättiin taas tolkuttomasti.

Tökeröä tässä ahdistuspuheessa on se, kuinka sanaa viljellään vähän joka paikassa. Muuttorumba ahdistaa, treffit ahdistaa, uuden puhelimen ostaminen ahdistaa. Usein tuntuu siltä, että sitä käytetään silloinkin, kun joku oikeas­taan jännittää tai jotakin asiaa ei haluaisi tehdä, koska se on ikävää. Ahdistus on vain helppo sanavalinta.

En voi toki puhua muiden ihmisten puolesta, mutta jos kaikkia ahdistaa kaikki, ymmärtävätkö ihmiset sellaista ahdistusta, joka vaikeuttaa elämää ja lamaannuttaa? Koska jos kaikkia nuoria aikuisia ahdistaa, pitäisi asiat hoitaa ihan yhtä hyvin kuin ennen, koska niin muutkin tekevät, vaikka ahdistaa.

Sanana ahdistus on kyllä kovin epämääräinen. Näin ”virallisesti” eli lääkärikirja Duodecimin mukaan ahdistuneisuudella tarkoitetaan pelonsekaista tai huolestunutta tunnetilaa, johon liittyy usein somaattisia oireita, kuten sydämentykytystä, verenpaineen kohoamista, suun kuivumista, hengenahdistusta, hikoilua, ruokahaluttomuutta, palan tunnetta kurkussa, vapinaa, huimausta tai silmäterien laajenemista.

Sosiologi Frank Furedi puhuu terapiakulttuurista, joka kutsuu ja kannustaa ihmisiä avautumaan omista ongelmistaan. Furedin mukaan ihminen ei kuitenkaan vapaudu vaikeuksistaan kertomalla, kuinka viime aikoina on ahdistanut paljon, mutta nyt aurinko paistaa ja on kivaa. Avautuminen perustuu siihen, että meidän oletetaan tekevän niin. Taustalla on unelma, että ihminen voisi avautumisellaan saavuttaa jotain tavoiteltavaa. Mitä ihminen tavoittelee, kun hän avautuu?

Vaikka puhun terapiakulttuurista kuin märästä rätistä, en tarkoita sitä, etteikö mielenterveysongelmista pitäisi puhua, päinvastoin. On hienoa, että niistä kerrotaan avoimemmin kuin ennen. Se voi antaa kohtalotovereille tunteen siitä, ettei ole aivan yksin ja vähentää häpeän tunnetta. Mutta samalla kun ahdistuksesta tehdään ”koko kansan sairaus”, hämärtyy kokemuksien yksilöllisyys.

Voiko yritys tehdä mielenterveysongelmista arkisia kääntyä sen hyvää aikomusta vastaan? Ymmärtävätkö ihmiset niiden aiheuttaman tuskan, jos näemme ne ennen kaikkea elämän ohimenevinä takapakkeina, joista päivitetään Instagramiin jälkeenpäin tunteellinen, mutta toiveikas tarina?

Eveliina Mäntylä
eveliina.mantyla@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Jatka lukemista LTV:n tarjoamana 2 vk maksutta!

Tilaa ESS VerkkoPlus 2 viikoksi maksutta ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa 2 vk maksutta

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Esalaiset

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi