Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Esalaiset
Ilkka
Kuosmanen
ilkka.kuosmanen@ess.fi

Esalainen

Konkelon kirous eli Manillaköyttä muistellessa

Vanhempieni metsässä käydessäni se pistää silmääni kuin tikku: järeä kaksilatvainen mänty nojaa toiseen puolittain kaatuneena. Päätän korjata asian pikaisesti moottorisahalla, jotta hyvä puuaines ei joutuisi hukkaan.

Edellinen sukupolvi haraa vastaan. Isäni muistuttaa, että pienet lahottajaeläimetkin tarvitsevat pesäpuunsa. Sitä paitsi konkelot ovat hankalia kaataa ja tämä tapaus vielä erityisen hankala.

Ojanpenkalla kasvanut mänty nojaa toiseen niin, että kaadettaessa tyvi putoaa ojanpohjalle pehmeään löllöön. Pahimmassa tapauksessa runko ottaa kimmokkeen penkasta. Englanniksi konkelo onkin muuten nimeltään widowmaker, leskentekijä.

Päätän luovuttaa, sillä olen sahankäyttäjänä noviisi. Konkelo ei kuitenkaan jätä minua rauhaan. Kun olen viettänyt pari aamuyötä sahauskulmia ja kaatuvan puun fysiikkaa pohdiskelemalla, päätän käydä vilkaisemassa, olisiko tuuli hoitanut homman puolestani. Ei ole: mänty ilkkuu minua yhä metsittyneellä niityllä. Huomaan kuitenkin lähistöllä hieman pienemmän koivun, joka on niin ikään konkelossa. Tuon käyn ainakin hakemassa! Mutta miten konkelo oikeastaan kaadetaan?

Onneksi melkein kaikkiin asioihin on nykyisin opasvideo YouTubessa. Löydän kymmeniä tubettavia metsureita, jotka ovat ammentaneet meille viisaudestaan. Eräs lajin klassikoista on nimeltään Riskialtista puunkaatoa Keski-Suomessa. Siinä huima urosmies kaataa järkälemäisen kuusen nippa nappa kesämökkinsä viereen, apunaan halpahallista ostettu sorkkarauta.

Lopulta olen viisastunut sen verran, että konkelon laukaisuun ei ole yksiselitteistä konstia. Periaatteessa kaikki on yksinkertaista: pitää sahata runko poikki niin, että saha ei jää jumiin ja latva tippuu maahan. Toteutustapa riippuu kuitenkin aina olosuhteista. Konkelon kaatajan pitää osata lukea voimia ja vastavoimia.

Sitten asiaa ei voi enää lykätä. On luonto vastaan mies, ja minä olen päättänyt selvitä voittajana.

Eräänä kuumana päivänä karautan konkelokoivun juurelle mönkijällä läpi pitkän heinikon. Aloitan niin kuin tolkullisimman tuntuinen YouTube-opettajistani. Teen kaatoloven normaalisti kaadon suuntaan, ja alan sen jälkeen ohentaa koivua varovasti toiselta puolelta. Noin neljäsosa rungon vahvuudesta jää pitopuuksi. Sen aion narauttaa poikki mönkijän etuvinssillä turvallisen etäisyyden päästä.

Suunnitelmani toimii mainiosti. Konkelo ei kuitenkaan laukea vaan runko tippuu puoli metriä alemmaksi ja tyvi uppoaa turpeeseen. Toistan saman manööverin vielä kaksi kertaa. Olen urakoinut hyttysten syöttinä jo puolisen tuntia, ja hiki virtaa silmiini. Lopulta saan koivun riuhdottua tantereeseen. Kaatuessaan se hajoaa kolmeksi kappaleeksi, mikä tarkoittaa sitä, että runko on laho. Polttopuunakin sen arvo on vain vähäinen.

Silloin muistan Veijo Meren Manillaköyden. Kun sodasta palaava Joose oli lähes tukehtunut vartalon ympärille käärimäänsä köyteen ja selviytyi tajuttomuuden rajalla kotiin, hänen vaimonsa pätki mokoman narun palasiksi tunkiolle. Mutta luulenpa, että se mänty pitää silti vielä joskus käydä sieltä hakemassa.

Ilkka Kuosmanen
ilkka.kuosmanen@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Esalaiset

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi