Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Esalaiset
Anne
Honkanen
anne.honkanen@ess.fi

Esalainen

Schjerfbeckit lihoiksi vai omaksi iloksi?

Aamulehti kertoi viime viikolla, että tamperelaisesta kuolinpesästä tehtiin poikkeuksellinen löytö. Kuolinpesästä löytyi kaksi Helene Schjerfbeckin (1862–1946) maalausta, jotka olivat olleet vuosikymmeniä piilossa yleisöltä.

Tässä taidemaailmaa ilahduttaneessa löydössä ei ollut vielä kaikki.

Maalaukset kuuluivat edesmenneen hammaslääkärin Pirkka Lehtinen-Sillanpään kokoelmiin. Hän oli testamentannut pääosan omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen ja Schjerfbeckin maalaukset olivat osa tätä lahjoitusta. Taulut huutokaupataan syksyllä, ja niiden tuotto annetaan hyväntekeväisyyteen.

Uutisen luettuani jäin pohtimaan, mitä itse tekisin, jos seinälläni roikkuisi kaksi Schjerfbeckiä? Tai mitä tekisin, jos yhtäkkiä saisin kaksi Schjerfbeckiä? Pitäisinkö itselläni, möisinkö ne vai lahjoittaisinko ne hyväntekeväisyyteen?

Kyselin asiaa myös tutuiltani. Aika moni totesi, että pitäisi toisen (sen lukevaa tyttöä kuvaavan maalauksen) ja möisi toisen (sen kukkataulun, sillä ne eivät välttämättä istu nykyihmisen modernien kotien sisustuksiin – ellei tekijänä ole aihetta hiukan eri lailla käsitelleet Heikki Marila tai Anna Retulainen). Myydystä taulusta saadut rahat moni oli myös valmis lahjoittamaan 29 hyväntekeväisyyteen.

Tällaisia vastauksia kuullessaan ei voi muuta kuin toivoa, että Schjerfbeckejä tai muita arvo­tauluja löydettäisiin kuolinpesistä lisää!

Mitähän ajatuksia maalaukset omistaneen perheen mielessä liikkui, kun he (kenties) katselivat niitä seinillään päivät pitkät?

Hiipikö koskaan mieleen ajatus teosten myymisestä? Vai nauttivatko omistajat ainoastaan siitä, että saivat katsella tällaisia aarteita omassa kodissaan?

Mediatietojen mukaan Schjerfbeckin maalaukset olivat olleet hyvin pitkään Lehtinen-Sillanpään perheen hallussa. Samojen tietojen mukaan perheellä ei ollut perillisiä, joten teokset päätettiin testamentata hyväntekeväisyyteen. Todellisista taiteen rakastajista ilmeisesti oli kyse, sillä perheen kokoelman kerrotaan sisältäneen runsaasti arvoesineitä ja taidetta, muun muassa toisen rakastetun suomalaisen taiteilijan, Hugo Simbergin maalauksen Seppeleenkantaja.

Schjerfbeckin maalausten myynnin odotetaan tuottavan mukavasti rahaa. Lukevan tytön luettelohinnaksi arvioidaan 220 000–250 000 euroa ja Keltaisten ruusujen 150 000–200 000 euroa.

En ole joutunut tilanteeseen, jossa joutuisin punnitsemaan todella arvokkaiden maalausten myynnin ja omistamisen välillä. Aika harva muukaan on.

Aitoja Schjerfbeckejäkään en ole päässyt ihastelemaan jossain muualla kuin museon seinillä kuin kerran. Kyse oli tuolloinkin oikeastaan museosta, tukholmalaisesta Sven-Harryn taide­museosta, jonka ylimmässä kerroksessa omistaja Sven-Harry Karlsson esittelee kodikseen kutsumassaan tilassa yksityistä kokoelmaansa. Siihen kuului myös Schjerfbeckejä.

Entä mitä tekisi, jos saisi pari Schjerfbeckiä? Olisiko Sven-Harryn ideassa järkeä? Uusi pikkumuseo keskelle Lahtea omaan tampuuriin?

Anne Honkanen
anne.honkanen@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Asiasanat

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Esalaiset

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi