Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Esalaiset
Marjaana
Lahola
marjaana.lahola@ess.fi

Esalainen

Kun suolakurkku jalustalla iskee silmää

Mitä tulee mieleen sanasta some-taide?

Ensimmäisenä vastaus olisi ehkä sosiaaliseen mediaan ladatut taidekuvat tai ”taidekuvat”, jotka ainakin kovasti yrittävät olla taiteellisia.

Toinenkin merkitys voisi olla: taide, jota katsoessa on ihan pakko laittaa kuva tai selfie nettiin.

Viimeisen reilun vuoden aikana selfietaiteen villityksiä on ollut tarjolla useammankin kerran. Ensin kaikki villiintyivät Amos Rexin ensimmäisen näyttelyn digitaiteesta, sen jälkeen Kiasman värikkäistä ja pörröisistä installaatioista.

Tuttujen jatkuva somemarkkinointi osui ja upposi sen verran, että halusin käydä vilkaisemassa näyttelyt itsekin. Kyllähän se kannattikin, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna huomaan, että varsinkin Kiasman paras anti oli lopulta jotakin muuta kuin mitä somekuvissa oli esitelty.

Taide onnistui yllättämään.

Nykytaiteen kokemusten jälkeen hain taidetasapainoa Ateneumista. Sen perinteisyys tuntui melkeinpä oudolta: maalauksia, ihan vain maalauksia, ei juuri kommervenkkejä tai yleisön kosiskelua.

Kun tarjolla oli vielä erityisesti niitä Suomen taiteen kultakauden klassikolta, epäilyttikin välillä. Nämähän ovat niitä kuvia, jotka on nähty kymmeniä tai satoja kertoja milloin missäkin!

Sitten taide pääsi taas yllättämään. Taiteilijan kädenjälki, siveltimenvedot ja sinne tänne paakkuuntunut maali eivät näy valokuvissa, kuten ei maalausten suuri kokokaan.

Näyttelyssä yksityiskohdat pomppaavat esiin. Jäin pitkäksi aikaa tuijottamaan Hugo Simbergin Haavoittuneen enkelin suljettua silmää, jota en ollut koskaan otsalla olevan siteen alta huomannut.

Ja se Gallen-Kallelan kuulu Aino-triptyykki – siihen on myös kirjoitettu Kalevalan Aino-taru. Enpä ollut tiennyt.

Pariisin Louvressa muutama vuosi sitten kävelin suoraan ohi pienestä Mona Lisa -parasta, joka poseerasi ujosti panssarilasin takaa suurelle ihmisjoukolle kameroineen.

Sen sijaan rakastuin maalaukseen, josta en enää muista sen paremmin nimeä kuin taiteilijaakaan. Turistilauman keskellä ei ole helppo kokea yksityistä taidehetkeä, mutta tätä maalausta ei toljottanut kukaan muu kuin minä.

Kauneus on katsojan silmässä, mutta niin on taidekin. Paras taidehetki on kuin salainen silmänisku taiteilijalta katsojalle. ”Muut eivät tätä ymmärrä, mutta sinä ja minä kylläkin”, se sanoo. Se, mikä tuon silmäniskun aiheuttaa, pakenee selityksiä, mutta siellä se kuitenkin on, jokin sanaton liikahdus aivoissa.

Joskus tuo silmänisku on tarkoitettu jollekin muulle. Silloin päällimmäiseksi tunteeksi jää pienen hymyn sijaan hämmennys, vastenmielisyys tai täysi välinpitämättömyys.

Kaikesta taiteesta ei tarvitse pitää, eikä sitä tarvitse aina ymmärtää.

Ajattelen vieläkin pienellä virnistyksellä sitä kerran näkemääni teosta, jossa oli pelkästään suolakurkku jalustalla.

Huvitti ja nauratti, mutta samalla aivoissa pyörähti jonkinlainen epämääräinen ajatus tavallisen erityisyydestä.

Marjaana Lahola
marjaana.lahola@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Esalaiset

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi