Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Esalaiset
Anne
Honkanen
anne.honkanen@ess.fi

Esalainen

Itkettävän ihania kulttuurielämyksiä

Katsoin Areenasta muutaman jakson uutta Kurjat-dramatisointia. Victor Hugon romaaniin perustuva BBC:n sarja näytti kyllä hienolta, mutta tunteita se ei kosketellut.

Aiemmista Kurjien dramatisoinneista mieleen on painanut jonkinlaisen muistijäljen ranskalaisten tekemä tv-sarja, jossa näytteli muun muassa Gérard Depardieu. Muistelen tämän version ollaan todella likainen ja lohduton, ja tuoneen kenties todemmin tai ainakin koskettavammin esille tuon ajan yhteiskunnan vähäosaisia.

Jonkinlaista samanlaista kokemusta odotin ehkä uudeltakin Kurjien dramatisoinnilta. Kun niin ei käynyt, heräsin sarjan tekijöiden haukkumisen sijaan pohtimaan sitä, olisiko vastaanottajalle kenties tapahtunut tässä välissä jotakin?

Kun olin nuorempi (enkä välttämättä edes paljon nuorempi kuin nyt) minun oli välillä todella vaikea seurata mitään koskettavaksi luokiteltavaa elokuvissa, teatterissa tai konsertissa.

Kaikista ”karmein” kokemus tässä mielessä oli KOM-teatterissa näkemäni Reko Lundánin näytelmä Aina joku eksyy (1998).

Istuin salin etuosassa ja yritin parhaani mukaan olla puhkeamatta täyteen vollotukseen. Teatteri ja elokuva hivelevät monia aisteja: on ääntä ja kuvaa, on muiden ihmisten läsnäoloa. Niinpä päätin sulkea yhden aisteistani, ja näytelmän katsomisen sijaan vain kuunnella sitä pahimmissa kohdissa. Niinpä tuijotin näyttämön kattoa ja laskin mielessäni, kuinka monta valaisinta siellä oli. Vaikka tein sen monta kertaa hitaasti, on nyt jälkeenpäin enää turha kysyä, kuinka monta spottia esitystä valaisi.

Minusta tuli tuon kokemuksen jälkeen Lundán-fani, enkä ollut ainoa. Nyt jo edesmennyt näytelmäkirjailija-ohjaaja kertoi eräässä lehtihaastattelussa, että hän sai katsojilta paljon palautetta näytelmästä. Kaikilla heillä oli sama kysymys kuin minulla: miten osasit kertoa juuri minun elämästäni?

Toinen yhtä ”karmea” kokemus oli Aki Ollikaisen romaani Nälkävuosi, joka julkaistiin seitsemän vuotta sitten. Ei kuvia, ei ääntä, ja silti yhtä ”karmea” kokemus.

Romaaniksi teos on lyhyt, mutta sen lukeminen vei paljon enemmän aikaa kuin sivut olisivat edellyttäneet.

Teatterisaliin verrattuna kirjan lukemisessa oli se onni, että sai nyyhkyttää ihan omassa rauhassa.

Tyttärestäni näyttää kasvavan samanlainen tunteilija. Viimeksi uudessa Dumbo-elokuvassa oli kohta, jossa Dumbo erotetaan äidistään, ja se oli tyttärelle mahdoton seurattava.

Teki mieli lohduttaa häntä sanomalla, että iän myötä se helpottaa. Mutta onko se oikeastaan enää lainkaan kivaa?

Anne Honkanen
anne.honkanen@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Esalaiset

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi