Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Esalaiset
Ilkka
Kuosmanen
ilkka.kuosmanen@ess.fi

Esalainen

Nykynuoret ovat todennäköisesti fiksumpia kuin oma ikäryhmäni koskaan

Tuhansissa lahtelaisperheissä eletään nyt veitsen terällä; näinä viikkoina ratkeaa, saako jälkikasvu kesätöitä. Pelkästään Lahden kaupungille haki 1 400 nuorta. Töitä saa noin kymmenesosa, joten luvassa on paljon pettymyksiä.

Samaan aikaan sadat ammattiin opiskelevat etsivät harjoittelupaikkoja. Ammattikoulujen opetusta on rukattu viime aikoina niin, että työharjoitteluita on yhä aikaisemmin ja yhä useammin. Tavoite työelämän ja koulutuksen lähentämisestä on erinomainen, mutta epäilen, onko kuviota mietitty aivan loppuun asti. Ainakin kotonani majailevan yhden kappaleen tutkimusaineiston perusteella näyttää siltä, että harjoittelupaikan saaminen on kiven alla.

Ymmärrän hyvin, että juuri opintonsa aloittaneet eivät ole yrityksille sitä halutuinta työvoimaa – edes palkatta. Toisaalta voin myös kuvitella, miten musertavalta täytyy tuntua siitä 16-vuotiaasta, joka jää koululle tyhjän pantiksi, kun kaverit lähtevät töihin.

Maatalon lapsena säästyin itse stressaavalta harjoittelu- ja kesätyökuviolta pitkään. Kesäksi oli kotona aina tarjolla marjanpoimintaa, peltotöitä tai metsänraivausta.

Ensikosketukseni ”oikeaan” työelämään oli yhdeksännen luokan tet-jakso. Kuljin kaksi viikkoa varjona Nastolan kunnaneläinlääkärin kintereillä. Ikimuistoisin työtehtäväni oli Seestan kartanon karjan tiineysasteen selvittäminen. Seurasin tyrmistyneenä vierestä, kun Ihantola sukelsi noin 50 kertaa lehmän peräsuoleen. Sain kuitenkin sen tärkeän ensimmäisen rivin ansioluettelooni ja ikimuistoisen uravinkin: ”Älä rupea eläinlääkäriksi, jos et halua viettää loppuelämääsi lehmän ***seessä.”

Nuoruuskesinäni vetelehdin maailmalla aina, kun se vain suinkin oli mahdollista. Kun yliopisto-opinnoissa tuli noin neljännen vuoden jälkeen aika hakea ensimmäistä harjoittelupaikkaa, tunsin lähteväni takamatkalta. Ensimmäinen työhaastatteluni oli jossakin telefirmassa Helsingin Sörnäisissä. Yritin esittää piinkovaa uuden teknologian osaajaa – elettiinhän 1990-luvun lopun it-kuplan vuosia. Rooliin kuului musta pikkutakki, rempseä asenne ja löysät puheet. Sillä kerralla ei tärpännyt, myöhemmin kyllä, sillä koulu takasi jokaiselle palkallisen harjoittelupaikan.

Nykynuorilla ei ole tällaista luksusta. He ovat todennäköisesti fiksumpia kuin oma ikäryhmäni koskaan, mutta heidän ei anneta olla nuoria. Työelämään on kauhea kiire ja hoppu, itsenäistyä pitää kovin varhain. Pysyvätkö kaikki kyydissä? Omalla ikäluokallanihan suurimmat huolenaiheet teini-ikäisenä olivat vastakkainen sukupuoli ja alkoholi: molemmista oli pulaa.

Ehkä murehdin turhia. Elämme kuulemma maailman onnellisimmassa maassa, ja tutkimusten mukaan kaikkein tyytyväisimpiä elämäänsä ovat juuri 15–29-vuotiaat miehet.

Silti huomaan rukoilevani äänekkäästi mielessäni, että yksikään 16-vuotias ei menisi palasiksi, vaikka työuran alku tuntuisikin tikkuisemmalta kuin kavereilla. Älkää luovuttako. Tällä kutistuvalla kansakunnalla ei ole varaa menettää teistä ainuttakaan.

Ilkka Kuosmanen
ilkka.kuosmanen@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Esalaiset

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi