Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Esalaiset
Ilkka
Kuosmanen
ilkka.kuosmanen@ess.fi

Esalainen

Retropelien hento lupaus

Joulupukki kuunteli toiveitani viime syksynä herkällä korvalla. Aattoiltana ”unboksasin” lahjapaketista melkein aidon Commodore 64 -tietokoneen ja joystickin. Sanon melkein, sillä oikeasti kyseessä on C64:lta näyttävä laite, joka on luotu kaltaisteni nelikymppisten miesten nostalgiannälkää tyydyttämään.

Pienen muovilaatikon sisällä on televisioon liitettävä tietokone ja 64 alkuperäistä Commodore-peliä. Varsinaista näppäimistöä ei ole, mutta periaatteessa virtuaalinäppiksellä voisi harrastaa vaikka Basic-ohjelmointia.

Jouluaamuna aloin sitten tahkota Summer Gamesia, Winter Gamesia ja Jumpmania. Ne tosiaan näyttivät ja kuulostivat juuri sellaisilta kuin 35 vuotta sitten. Kymmenvuotias poikanikin innostui lievästi Boulder Dashista, jossa keräillään timantteja erilaisissa luolissa. Heitimme yhdessä myös keihästä. Siinä pitää nakuttaa tosi nopeasti tulitusnappia ja ruhjaista juuri ennen viivaa joystickista vasemmalle. Sain välitettyä tämän tärkeän palan hiljaista tietoa seuraavalle sukupolvelle.

Retropelien ympärille on syntynyt viime vuosina aivan oma bisneksensä, jonka arvo lasketaan maailmalla miljoonissa. Ympäristössä joka pursuu digitaalisia viihdykkeitä, monia aikuisia tuntuu viehättävän paluu aikaan, jolloin tietokonepelit olivat karkeaa pikselipuuroa ja korvia särkevää äänisyntetisaattorin piipitystä.

Odotin itsekin nostalgian lämmintä tulvahdusta, mutta parin tunnin pelaamisen jälkeen olin lähinnä turhautunut. Uusi joystickini on kovin tunnoton. Valtaosa vanhoista suosikkipeleistäni puuttuu saamastani paketista, ja ne loputkin tuntuvat käsittämättömän vaikeilta. 1980-luvun lopulla käytin niissä eteenpäin pääsemiseen huomattavan osan vapaa-ajastani. Jos olisin suunnannut edes murto-osan siitä klarinettitunteihini, olisin saattanut oppia jotain oikeasti hyödyllistä.

Tavallaan pelaaminen opetti kyllä sosiaalisia suhteita, sillä pelivuoroista piti tapella jatkuvasti veljien kanssa. Myös verkostoja luotiin, sillä pelejä ei tietenkään koskaan ostettu kaupasta vaan ne kopioitiin laittomasti kavereilta. Se kenellä oli eniten pelejä, nautti ainakin Nastolassa Kirkonkylän ala-asteella vuonna 1986 jakamatonta arvostusta.

Nykyisin pelaamisella on vaikea saavuttaa samanlaista asemaa. Pelit ovat netissä, ja niin ovat ihmisetkin. Game Over ei tule koskaan.

Poikani alkuinnostus retropelaamiseen haihtui nopeasti. Olin jo melkein itsekin päättänyt, että samaan virtaan voi astua vain kerran. Sitten kävin katsomassa Lahden kaupunginteatterin Pasi Was Here -näytelmän. 1980-luvun lapsuuskaverit Pasi ja Hemmo pelaavat siinä jalkapallopeliä – tosin Amiga 500:lla, jollaista meille ei koskaan hankittu.

Joystickin renkutukseen oli riemastuttavan helppo samaistua. Ehdottomasti tarvittaisiin lisää tutkimusta sen suhteen, miten kyseinen liike on vaikuttanut oman sukupolveni psykofyysisiin kykyihin.

Taidan antaa Boulder Dashilleni vielä mahdollisuuden. Ja jos jollakulla on retrolaitteeseeni sopiva piraattiversio Commandosta tai Herosta, niin yhteystiedot löytyvät tuosta vierestä.

Ilkka Kuosmanen
ilkka.kuosmanen@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Esalaiset

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi