Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Esalaiset
Milja
Kungas
@MiljaKungas milja.kungas@ess.fi

Esalainen

Bachia ja tiristettyä kanaa

Consis eli Lahden konservatorio juhli viime viikolla satavuotisjuhliaan. Omat muistoni lahtelaisesta konservatorioelämästä ulottuvat 1980- ja 1990-luvuille. Opiskelin pianonsoittoa konserttitalon uumenissa 12 vuoden ajan.

Hassua kyllä, muistoista moni liittyy muuhun kuin soittamiseen. Niin kuin nyt vaikka muinaisen Catalina-ravintolan tiristetyt kanat. Niitä äiti vei syömään yhtenä vuonna aina torstaisin, kun soitto- ja teoriatuntien välissä oli pitkä odotusaika.

Joskus välipalaksi riitti Kismet konservatorion suklaa-automaatista. Se antoi kummasti voimaa ja iloa valmistautua Bachin nuottien kohtaamiseen.

Hissi oli ahdas, talossa pienelle maalaistytölle jännittävän monta kerrosta. Samoilla teoriatunneilla oli vilkas poika, josta on kasvanut ammattikapellimestari. Yksi pikkusiskoni viulunsoitonopettajista oli enkelikasvoinen poika.

Yleensä kävimme Konsiksella (kuten me 80-luvulla kirjoitimme) kahdesta kolmeen kertaan viikossa. Soittotuntien lisäksi oli muun muassa teoriatunteja ja musiikin historiaa. Siskoni kävi neljäkin kertaa, kun oli mukana soitonopettajansa pedagogiikkatunneilla.

Vanhempamme noudattivat kolmen koon sääntöä jo ennen kuin siitä edes puhuttiin: kuljeta, kustanna, kannusta. He kuljettivat meitä Vääksystä Lahteen ja takaisin, joskus kuljimme bussilla.

Pelkäsin kuollakseni soittotutkintoja, joissa istui kolme setää solmioineen arvioimassa, miten sormeni liukuvat koskettimilla. Tutkinnoissa piti soittaa ulkoa, enkä ole koskaan pitänyt siitä, olen nuoteista soittaja. Joka kerta mokasin jotain. Yleensä sain arvosanaksi hyvän, ehkä yhden kerran kiitettävän.

Ensimmäinen soitonopettajani Koskelaisen Timo opetti minut alkuun. Olin kuusivuotias. Timppa piirsi hauskoja kuvia nuottivihkooni. Häneltä sain yhden valtavan tärkeän opin: Jos joku pyytää minua soittamaan tai laulamaan, en saa koskaan kieltäytyä. Tuota neuvoa olen noudattanut niin paljon kuin olen pystynyt. Yksi musiikin tehtävistä on ilahduttaa ja liikuttaa ihmisiä – ja noita tunteita on ilo jakaa.

Timpan jälkeen olin hetken aikaa rouva Starckjohannin opissa. Hänellä oli valtavasti sormuksia ja kullankeltainen kiharapilvi. Ilmassa tuoksui vahva parfyymi.

Kolmas soitonopettajani Matti Rauhala oli tuttu kasvo Lahden kamarikuorosta. Olin pikkulikkana istunut isän kuoroharjoituksissa ja joutessani piirtänyt kuvaa Matista, joka johti silloin kamarikuoroa. Rauhala edustaa lahtelaisia vanhanajan herrasmiehiä, jotka tervehtivät hattua nostamalla. Häneltä opin, että käden täytyy olla koskettimilla siinä asennossa, että kämmenen alle mahtuisi pieni lintu rusentumatta.

Päätin jo lapsena, että en tähtäisi ammattipianistiksi. En ole taitava, olen keskinkertainen soittaja. Oli hetkiä, jolloin nuotit lensivät seinään ja koko harrastus ärsytti.

Onneksi minua kannustettiin jatkamaan. Konservatoriossa vietetyt vuodet tuottavat iloa elämään edelleen. Toivottavasti monella muullakin sadan vuoden aikana siellä opiskelleella on sama tunne.

Milja Kungas
milja.kungas@ess.fi
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Jatka lukemista FC Lahden tarjoamana 2 vk maksutta!

Tilaa ESS VerkkoPlus 2 viikoksi maksutta ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 2 vk
0 €

Oletko jo tilaaja?

Asiasanat:

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Esalaiset

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi