Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Esalaiset
Ilkka
Kuosmanen
ilkka.kuosmanen@ess.fi

Esalainen

Metsä kasvaa raivaamalla

Epäonnistumiseni kasvattajana ovat lukuisat. Yksikään lapsistani ei ole esimerkiksi ryhtynyt aktiivihiihtäjäksi.

Yhdessä asiassa olen kuitenkin onnistunut. Kuluneena kesänä olen kuullut useita kertoja nämä sanat: ”Iskä, milloin mennään raivaamaan mettää?” Voiko 15-vuotias enää kauniimmin isälleen puhuakaan?

Metsän raivaaminen on ehkä parasta mielenpuhdistustyötä, mitä toimistorotta voi housut jalassa tehdä. Teinini sanoo nauttivansa raivaamisen itsenäisyydestä ja ehkä vähän siitäkin, että raivaussahan kanssa metsässä puurtaminen on fyysisesti rasittavaa: tulee sopivasti hiki.

Olen raivannut vanhempieni maatilalla itsekin teini-ikäisestä lähtien. Jos lievä pateettisuus sallitaan, soihtu näyttäisi siirtyvän eteenpäin, mikä tuottaa suurta mielihyvää. Mutta minkälaista metsää seuraava sukupolvi raivaa?

Julkisuudessa on keskusteltu tänä kesänä jonkin verran metsänhoidosta. Rosa Liksom kauhisteli Sunnuntaisuomalaisen kolumnissaan avohakkuita. Aiemmin kesällä Hesarissa kuultiin ekoradikaali Pentti Linkolaa, jonka mukaan ihminen tekisi parhaiten kun ei tekisi mitään, vetäisi itsensä korkeintaan niskakiikkuun lähimmän kuusen oksalle.

Liksomia ymmärrän jonkin verran. Nuori sydämeni vuosi verta, kun vanhempieni tilalla tehtiin avohakkuita 1990-luvulla. Toimi oli kuitenkin väistämätön, sillä kuusivaltainen metsä oli saavuttanut sellaisen iän, että jatkossa se olisi alkanut kuolla pystyyn ja kasvattanut lähinnä tuhohyönteisiä. Monta vuotta jouduin silti luimistelemaan hirviporukassa, kun ukot kiroilivat hakkuuaukeat nopeasti vallanneissa pusikoissa.

Nyt niillä aukoilla kasvaa kuitenkin taas elinvoimaista nuorta metsää, jossa on mukava kävellä. Hakkuuaukeita itkiessään ihminen itkeekin nähdäkseni lähinnä oman aikansa rajallisuutta; tekeehän se kipeää, kun oma mökkimiljöö tai sielunmaisema muuttuu. Metsän ajanlaskussa uudistumiseen tarvittava viitisenkymmentä vuotta on kuitenkin pelkkä silmänräpäys.

Jos nyt ylipäänsä hyväksyy sen, että ihmislaji on säilyttämisen arvoinen, on sen järkevintä käyttää niitä luonnonvaroja, jotka läheltä löytyvät. Siksi kalastaja Linkolan näkemyksiä on vaikea niellä. Metsien hyödyntäminen ei ole välttämättä ristiriidassa luonnonsuojelutyön kanssa. Eteläisillä talousmetsillä on aika vähän tekemistä niiden ikihongikoiden kanssa, jotka monet yhä mieltävät ainoaksi oikeaksi metsäksi.

Itse olen oppinut nauttimaan metsästä kaikissa vaiheissaan. Ryteiköihin en lähde retkeilemään, mutta terhakoiden kuusentaimien pelastaminen koivupusikoiden vallasta tuntuu aina yhtä palkitsevalta. Kuulosuojien läpi kantautuva toisen raivaussahan ääni on kuin kuuntelisi kuikan huutoa korpijärven rannalla.

Toisinaan esteetikko minussa ottaa kuitenkin vallan ja jätän palstalle hellämielisyyttäni liian suuria koivuja. Jotkut puut ovat yksinkertaisesti liian komeita kaadettavaksi, vaikka kasvaisivatkin väärässä paikassa väärään aikaan. Siksi Linkolakin saa pitää omat näkemyksensä ja kotimetsänsä koskemattomina.

Ilkka Kuosmanen
ilkka.kuosmanen@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 7,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
7,90€

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Esalaiset

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi