Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Esalaiset
Milja
Kungas
@MiljaKungas milja.kungas@ess.fi

Esalainen

Masentunutta on turha käskeä piristymään

Tavallinen maanantai. Arkivapaa. Pieni potkupyöräilijä kiitää kuin viimeistä päivää. Yritän pysyä perässä. Otan muutaman juoksuaskeleen ja saavutan maantiekiitäjän. Hän läväyttää leveän hymyn koko valkoisen hammasrivistönsä voimalla. Siinä hetkessä tajuan, että tässä se nyt on. Tätä hetkeä en koe enää koskaan uudelleen. En saa takaisin, muutaman vuoden kuluttua en luultavasti enää muistakaan. Tuiki tavallinen tuokio sai aikaan ihan mielettömän onnentunteen, valahti läpi koko vartalon. Mikä etuoikeus saada elää tässä, juuri nyt, tämän ihmisen kanssa, näissä maisemissa.

Muistaisipa tuon tunteen niinä hetkinä, kun väsyttää ja suututtaa. Kun tuntuu, että elämänilo meinaa karata ikkunasta ulos. Tiedätte varmaan sen tunteen, kun kantaa huolta jostakin? Omassa elämässä on ehkä jotakin murehdittavaa. Tai sitten suree toisen ihmisen puolesta, hänen vastonkäymisiään. Hyvin erilaiset asiat saattavat muuttua eri ihmisillä vuorenkokoisiksi ongelmiksi ja suruiksi.

Lohduttaminen on vaikeaa. Tekisi mieli sanoa jotakin, mutta kaikki sanat tuntuvat yhdentekeviltä. Ihmisen sisimpään on hankala päästä. Joistakin tilanteista selvitään juttelemalla, pohtimalla, halaamalla, olemalla läsnä. Kaikista ei.

Jos kyse on masennuksesta, lohduttajakin voi olla voimaton. Masennus on sairaus, eikä läheinenkään ihminen voi toimia lääkkeenä. Masentunutta ihmistä on turha käskeä piristymään. Hänen silmissään kaikki on maalattu mustalla.

Masennuksen voi laukaista mikä vain. Mietin joskus, miten olen itse onnistunut suojautumaan siltä. Ainekset putoamiseen ovat olleet olemassa kerran jos toisenkin. Silti olen selvinnyt alakulolla, suurella surulla, itkemällä ja huutamalla. Olen kyennyt nousemaan ylös joka aamu. Todella masentunut ihminen ei ehkä nousisi.

Tärkein tekijä ovat varmasti ihmiset ja lähtökuoppani. Kasvoin perheessä, jossa mielenterveysongelmat olivat osa elämää, mutta ne eivät määritelleet kaikkea tekemistä. Sain paljon rakkautta. Olen nähnyt naurua ja itkua. Olen oppinut puhumaan avoimesti. Koettelemuksista olen kyennyt puhumaan aina jollekin – on kuulija sitten aviomies, äiti, ystävä tai työkaveri. Pysyn toimeliaana.

Masentunutta ei voi pyytää reipastumaan tai hakemaan iloa pienistä asioista. Mutta hänet voi vaikka pyytää kanssaan kävelylle, jos hän jaksaa lähteä. Edetä pienin askelin, ihan hiljaa, sanaakaan sanomatta.

Oikeiden ihmisten ja ammattilaisten avulla synkkyyteen vajonnutkin voi alkaa nähdä vähitellen värejä, palautua kiinni elämään.

En voi varjella läheisiäni, edes jälkikasvuani murheilta, mutta toivon, että osaan lohduttaa potkupyöräilijää ja hänen isoveljiään surun hetkinä. Uhmaikäinen ei aina itkultaan rauhoitu heti äidin syliin, mutta vartin päästä tilanne voi olla jo toinen. Varhaisteini saattaa ajoittain hermoilla, mutta ei halua mennä nukkumaan ilman iltasuukkoja. Entäpä keskimmäinen oman tiensä kulkija? Hänestä on tainnut kuoriutua ensimmäisen kouluvuotensa aikana melko jouheva tyyppi.

Milja Kungas
milja.kungas@ess.fi
Tämä sisältö on avoinna vain tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 2 vk 0 € ja pääset käsiksi kaikkiin Etelä-Suomen Sanomien maksullisiin sisältöihin

Tilaa tästä 2 vk
0 €

Oletko jo tilaaja?

Asiasanat:

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Esalaiset

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi X