Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Esalaiset
Mervi
Pasanen
mervi.pasanen@ess.fi

Esalainen

Mitäs sitten, kun ei ole ketään kelle soittaa?

Voittamattomat gallialaiset pelkäsivät, että taivas putoaa niskaan. Minä pelkään yksinäisyyttä. Kukaan ei tulisi käymään, ei olisi ketään kelle puhua tai ketään, joka tulisi hädän hetkellä apuun. Se ei kuulemma ole mahdollista, sillä minulla on aviomies ja paljon kavereita.

Sainkin pienen muistutuksen peloistani. Vein aamulla koirat metsään, taskuissa koulutusnamia ja päästin pentukoiran ensimmäistä kertaa ikinä metsään irti. Pentu tuli kiltisti luokse, vaikka isompi vei sitä matkan päähän minusta.

Yhtäkkiä selkä naksahti. Voimakas kipu väänsi minut kaksinkerroin. Hammasta purren pystyin kävelemään vähän, kunnes kramppi pysäytti kokonaan. Koirat irti, minä jumissa.

Taskun kutsu oli voimakas ja natiaiset pian taas naruissaan kiinni. Tyypit kiskoivat jatkamaan matkaa ja joka nyppäys teki vielä kipeämpää. En pystynyt liikkumaan, joten hinasin itseni puuta vasten.

Soitin ensin kollegalle. ”Olen metsässä, enkä voi liikkua. Soitan kun pääsen pois.” Sitten mietin, kuka lomalaisista olisi hereillä tai kuka töissä oleva pääsisi irtautumaan hommistaan.

Veljeni pisti firmansa ovet kiinni ja ajeli metsäreittimme varrelle. Hän talutti meidät kotiin. Onneksi oli joku, ketä pyytää apuun. Nojasin puuhun puoli tuntia veljeä odotellessani. Oli aikaa ajatella, vaikka odotus olikin lyhyt.

Se, onko ketään kelle soittaa, ei ole aina itsestä kiinni. Kaverit ovat ehkä toisella paikkakunnalla, työkavereista ei ole tullut vapaa-ajankavereita, sukua ei ole. Eivätkä kaikki ole seuraihmisiä, vaan viihtyvät itsekseen. Niin kauan kun yksinäisyys on oma valinta, yksinolo on ihan mukava olotila. Mutta mitä sitten, kun ei haluakaan olla yksin?

Silloin pitäisi kai osata ajoissa hakeutua ihmisten pariin. Onhan noita vapaaehtoisjärjestöjä, jotka tarjoavat kavereita ja juttuseuraa. Mutta ei se ole niin yksinkertaista, että mennään kerhoon ja sitten on kavereita niin että päät kolkkaa.

Katselin vuosikausien ajan läheisen, mutta silti itsensä yksinäiseksi kokeneen ihmisen elämää. Hän kärsi unettomuudesta ja yön tunteina yksinäisyys vyöryi päälle. Ajatus ei juossut kunnolla, ja hän saattoi kävellä pitkiä matkoja etsimässä toista ihmistä. Keskellä yötä. Tuntemattomat auttajat toivat häntä kotiin.

Olen itsekin korjannut tämmöisen mummon talteen ja saattanut viluisen vanhan naisen ambulanssin lämpöön.

Jos veli ei olisi päässyt hakemaan metsästä, olisin kai soittanut itselleni ambulanssin, että ”tulkai käimää tänne mettää, ottakai mukaa joku joka osaa pelata koirien kanssa, kotiavain mulla onkin kaulassa”.

Mervi Pasanen
mervi.pasanen@ess.fi
Tämä sisältö on avoinna vain tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS Verkko Plus 1 kk vain 7,90 € (norm. 14,50 €) ja pääset käsiksi kaikkiin Etelä-Suomen Sanomien maksullisiin sisältöihin.

Tilaa tästä 1 kk 7,90 €

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Esalaiset

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi X