Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Vaihtopenkki

Tragedia Wenger oli nautinnollista katsottavaa

Aikakausia alkaa ja päättyy jatkuvasti, mutta maailma muistaa niistä kaikkein merkittävimmät. Julius Caesarin puukotus, Prinsessa Dianan auto-onnettomuus, JFK:n salamurha ja Arsène Wengerin jäähyväiset Emirates Stadiumilla.

Arsenalin pitkäaikainen manageri Wenger ei ehkä ole aivan samankaltainen yhteiskunnallinen vaikuttaja, kuin edellä mainitut valtion päähenkilöt. Hän kuitenkin loi itselleen valtakunnan Emirates Stadiumille ja kasvoi elämää suuremmaksi emiiriksi ja hahmoksi jalkapallon saralla.

Wengerin tarina saikin vuosien varrella absurdeja, jopa shakespearelaisia piirteitä. Syksyllä 1996 Arsenalin peräsimeen tullut ja seuran toimintatavat mullistanut ranskalainen on eräänlainen moderni kuningas Lear.

Lontoon sateissa ja myrskyissä erotuomarille raivonnut Wenger vaikutti Arsenal-uransa loppuvaiheilla mieheltä joka taistelee koko maailmaa vastaan. Katkerat monologit vääryyksistä ja epäoikeudenmukaisuuksista, jotka estivät Arsenalilta sille kuuluvan palkinnon, voiton, tulivat jalkapallon ystäville tutuiksi.

Turhautuneilla hetkillä Wenger saattoi syytellä tuomaristoa, vastustajan taktiikkaa, ottelun ajankohtaa ja ehkä jopa säätä omista epäonnistumisistaan. Katsoja saattoi sivusta seurata, kuinka tapahtumaketjut linkittyivät kerta toisensa jälkeen kohti entistä traagisempia juonenkäänteitä.

Ensimmäisen 10 managerivuotensa aikana Arsenalissa Wenger toi seuralle tarunhohtoista menestystä. Valioliigan kauden 2003-2004 mestaruus ilman yhtäkään tappiota sementoi Wengerin aseman myyttisenä seuralegendana. Samalla Wenger tuli tehneeksi jotain, mitä hän ei enää koskaan voinut saavuttaa. Ja se on kunnianhimoiselle ihmiselle kirous.

Vuonna 2006 oli Arsenal menossa vääjäämättömästi kohti lopullista palkintoa. Mestarien liigan finaalissa Barcelonaa vastaan oli Wengerille tarjolla kruununjalokivi. Voittamalla seuralle sen ensimmäisen Euroopan seurajoukkueiden mestaruuden, olisi ranskalainen saavuttanut Arsenalissa kaiken. Ajatus voitosta sopi sen hetkiseen käsikirjoitukseen.

Seurannut juonenkäänne oli kuitenkin kuin George R. R. Martinin käsialaa. Suuren onnen hetkellä kaikki meneekin dramaattisella tavalla pieleen. Saksalaismaalivahti Jens Lehmann lensi ulos, kun ottelun alkutahteja vasta viriteltiin. Tykkimiehet onnistuivat kyllä maalinteossa ensin, mutta pallonhallintaan pelinsä perustaneelle joukkueelle yhden miehen vajaus oli liian kova isku. Barcelona voitti ja alkoi Wengerin tragedia.

Tähtihyökkääjä Thierry Henry ei vannonut ikuista rakkautta isähahmolleen Arsène Wengerille, vaan kesällä 2007 hänet myytiin tarinaan sopivasti Barcelonaan. Samalla menestys oli hylännyt Wengerin ja uurteet ranskalaismanagerin kasvoilla syvenivät.

Pilvet uuden ja upean Emirates Stadiumin yllä synkkenivät entisestään, kun tasoero Valioliigan muihin suuriin alkoi käydä sietämättömän suureksi. Vanha vihollinen Manchester United pöllytti Tykkimiehiä elokuussa 2011 peräti 8-2, eikä nöyryytys jäänyt viimeiseksi.

Muutamaa vuotta myöhemmin 2000-luvulla äkkirikastunut Chelsea otti Arsenalista niskalenkin lukemin 6-0. Rökäletappioita huolestuttavampaa oli se, ettei Arsenalilla tuntunut olevan enää mitään jakoa voittaa isoja otteluita. Mestarien liigassa tie nousi pystyyn kerta toisensa jälkeen pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella.

Jopa takin vetoketju tuntui taistelevan Emiratesin kuningas Learia vastaan. Iso osa kannattajista ei enää uskonut Wengeriin ja media kirjoitti ranskalaisesta kriittisellä kynällä. Wenger höpisi uskosta tulevaisuuteen ja valtavista rikkauksista, joiden avulla unelmat voisivat käydä toteen. Kaikki kuitenkin näkivät, ettei seura ollut 10 vuoteen mennyt pelillisellä saralla eteenpäin.

Wengerin tarina olisi tyystin toisenlainen, jos hän olisi jättäytynyt managerin tehtävistä sivuun 2010-luvun vaihteessa. Seurasta olisi tuolloin löytynyt hänelle varmasti jonkinlainen urheilutoimenjohtajan rooli ja hänet olisi muistettu tulevaisuudessa ennenkaikkea menestyjänä ja rakentajana.

Mutta mikä se sellainen tarina olisi, jossa vallanpitäjä vain toteaisi, että nyt on paukut loppu ja aika astua sivuun? Ilmeisesti myös Arsenalin omistajat ovat draaman ystäviä ja antoivat Wengerin taistella tuulimyllyjä ja toppatakkeja vastaan kunnes hän itse, väsyneenä ja nujerrettuna päätti luovuttaa.

Nyt esiripun sulkeutuessa nousen ylös ja annan raikuvat aplodit emiiri Wengerille. Suurten näytelmien rinnalla kaikki muu on turhaa. Olen iloinen siitä, että sain kokea tämän, alusta loppuun.

Atte Airo
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 7,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
7,90€

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Vaihtopenkki

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi