Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kirjaelämää Lahdessa

Kolumni: Eilen muistin talvisotaa kunniatakissani

Itsenäisyyspäivä meni jo, tältä vuodelta. Mutta talvisota jatkuu, 80. juhlavuoden kunniaksi. Tähän saakka rintamalla on paukkunut sekä pakkanen että pataan.

Taipaleenjoella sinnitellään, Tolvajärvellä etenee iso yhtymä kohti Suomea. Joskin jälkiviisas tietää, että siellä rakennetaan pian ensimmäistä ihanaa torjuntavoittoa.

Suomussalmella Suomineidon katkaisijat häärivät kirkonkylällä. Lisää huonoja uutisia on tuloillaan: Raatteentielle tunkee idästä ukkoa kuin pipoa. Joille ottaa ohrakyrsä tammikuussa.

Ystäväpiirissä olemme näistä sota-asioista herttaisen eriseuraisia. Joitakin ei kiinnosta yhtään. Toiset taas ovat nielaisseet ajatuksen, että jos olisi myönnytty Neuvostoliiton vaatimuksiin, niin koko rytinältä olisi ehkä vältytty.

Tässä katsonnassa mitään ”torjuntavoittojakaan” ei ollut, ei ainakaan 1944 kesällä. Suomelle oli jo näytetty paikka ylivoiman ja Pohjanlahden välissä. Niinpä Isä Aurinkoinen siirsi parhaat voimat Saksan kimppuun. Siihen minä ja muutama muu sanoo aina että paskan marjat!

Yhdestä asiasta olemme samaa mieltä: peliä pyörittivät isot voimat ja köyhällä Suomella oli huonot kortit. No, vähän voidaan rintaa röyhistää: Saksan rinnalla taistelleista maamme oli ainoa, jota voittaja ei sotavoimin nujertanut. Eivät ajaneet vihollispanssarit Helsinkiin. Eikä Lahteen.

Tärkein jakolinja ystäväpiirissäni ei kulje vasemmisto–oikeisto -akselilla vaan siinä, ovatko isät osallistuneet taisteluihin. Taajimmin leuka väpäjää meillä, joiden taatto oli aseissa ja palasi rintamalta elävänä.

Isäni todisti 30.11.1939 ensimmäistä Lahden pommitusta verekseltään Asemantaustassa. Vuodenvaihteessa hän kantoi jo asepukua, ja sitä kestikin sitten 5.11.1944 saakka.

Olen viettänyt nuoruuteni tavallaan sodan varjossa. Ei siksi, että isä olisi riehunut ja ryypännyt. Mutta sotakirjoja löytyi hyllystä enemmän kuin Nobel-voittajia ja leluinani toimivat rintamamuistot: kompassi, puukko puhdetyökotelossa, deaktivoitu ase ja isän veljen askartelemat lentokoneiden pienoismallit.

Ne pommitin takapihan hiekkalaatikolla tuusan nuuskaksi, ikävä kyllä.

Kun tiedätte taustat, voitte ehkä suhtautua armollisesti siihen sääntörikkomukseen, johon eilen itsenäisyyspäivänä syyllistyin: kävin sankarihaudoilla ylläni musta pikkutakki, jonka rinnusta koristivat paitsi omani myös isän mitalirivi ja muutama muisto isän veljen jäämistöistä.

Hän kaatui keväällä -44 Kannaksella Messerschmittin ohjaimissa. Vika ei ollut vihollisen eikä lentäjän vaan varaosista kootun koneen.

Omat mitalini sain varusmiehenä. Sen yhden kerran, kun piti oikeasti tehdä jotain, tein jotain. Palkinnoksi tuli kuntoisuuslomaa, jonka join heti. Lisäksi rintaani lyötiin ainoana yksiköstä sekä Ilmatorjuntaristi että Lohtajan ruusuke.

Nolotti. Että mitä nyt minut nostetaan tikunnokkaan, tulee vaan sanomista. Onneksi äitini säilytti mitalit luokkakuvien ja seiskan koulutodistusten ohessa.

Kunniatakissani on myös Lahti-, Muumi- ja Litti-patsas -pinssi sekä salibandyn SM-kulta 1986. Pidän takkia tasan yhtenä päivänä, ja seuraavan kerran se on ylläni 6.12.2020.

Olen isänmaallinen. Sillä tavalla kuin se jyrkän keskilinjan tennissukka-anarkismiin istuu.

Lue myös: Päijät-Häme-mitalit Kalle Veirrolle ja PHJ:lle
 
Kalle Veirto
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Kirjaelämää Lahdessa

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi