Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kirjaelämää Lahdessa

Futisjuhlat ja kauhistuttava nationalismi

Niin kuin kyllästymiseen saakka on kuultu, suomalaiset raivasivat vihdoin tiensä jalkapallon miesten arvokisoihin. Jos sitä nyt sitten toiset suomalaiset juhlivat päivän pari ja liehuttelevat siniristilippuja, niin eikös se ole luonnollista yhteisen ilon jakamista.

Ei, kyllä tiedostavan kansalaisen velvollisuus on huolestua. Tämä kun saattaa olla nationalismia, ja se nationalismi, se on vaarallinen aate.

Juu, se voi olla vaarallinen, etenkin ylhäältä ohjattuna, poissulkevana, etnisesti tiukkapipoisena ja viholliskuvista voimaansa hakevana.

Nationalismin, isänmaallisuuden ja kansallisuusaatteen välille ei kuitenkaan voi vetää yhtäläisyysmerkkejä. Suomen sisällissota, tuo 1. maailmansodan surullinen sivujuonne kun unohdetaan, isänmaa ja kansallisuusaate ovat koituneet kansakunnan enemmistölle siunaukseksi.

Saanpa minäkin, poloinen jäämi, raapustaa tätä äidinkielelläni itsenäisessä synnyinmaassa, jossa on vapaa lehdistö ja jossa minä, perheeni ja sukuni sekä enemmistö teistä muista on saanut koulutuksen, terveydenhuollon ja töitä. Päälle päätteeksi voin äänestää jos huvittaa.

On myös pahoja juttuja ja ongelmia mutta niistä lisää toinen kerta. Ongelmat ovat Suomessa tappiolla 3–7.

Kansalaisten juhliessa EM-menestystä HS:n esimies Jussi Pullinen (16.11.) peljästyi ja ryhtyi analysoimaan nationalismin ja urheilun suhdetta. Tukea hän haki laulaja Tommy Lindgreniltä, joka on ihmisoikeusaktivisti ja jalkapallon ystävä.

Herrat ahdistuivat toisaalta–toisaalta -tunnelmissa:

”Maailmankansalaisia tässä ollaan, joten täytyy tunnustaa, että vähän ristiriitaiselta vain oman maan kannattaminen tuntuu”, Lindgren sanoi.

Pienen ”myönnytyksen” laulumies teki. Hänen mukaansa jalkapalloon liittyvä nationalismi on Suomessa nyt leikittelevämpää kuin menneiden vuosikymmenien urheilutunnelma.

Voi yhren kerran.

Alku oli toki korkealentoinen, niin kuin pitikin. Martti Jukolan Huippu-urheilun historiaa (1935) loi runollisen poljennon, jossa ”yleisurheilusta tehtiin kuolemattomien sankareiden kohtalonnäytelmä”. Näin luonnehti Veijo Meri, joka nosti teoksen kirjallisuuden kaapin päälle.

Samaan aikaan Pentti Haanpää kirjoitti jo viekkaasti hymyilevän lehtijutun nimettömän numero 42:n taistelusta 50 kilometrin hiihdossa (1932). Toipa hän kirjallisuuteemme myös löylysaunassa sotkevan hullun, pyöräurheilija Saikansalon.

Veikko Huovisen erikoisista löytyy useampikin hauskasti outo urheilujuttu. Juhani Peltosen Elmo oli jo sitten koko lailla karnevalistinen leikki kunnian kentiltä. Kuunnelma tuli 1977, romaani -78.

Nationalismia kolhi hirtehisesti myös Väinö Linna Tuntemattomallaan. Se ei ole vain kirja henkirievuillaan urheilevista äijistä vaan teos, jossa hurraa-isänmaa ja Vänrikki Stoolin sankari-ihanteet saavat huutia.

Linna ei löytänyt rintamalta Runebergin petäjäistä kansaa, Sven Dufvaa eikä Hannu Munteria, vaan Rahikaisen, Vanhalan ja Honkajoen ja läpänheiton.

Sori vaan, Pullinen ja Lindgren, nationalistinen urheilu- ja muu hurmio on ollut kulttuurissamme leikiksi kirjoitettua karnevaalia jo kauan. Ei kansa ihan tyhmää ole, moni osaa lukeakin. Ja juhlia. Ja palata tympeäksi käyvistä juhlista arkeen.

Kalle Veirto
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Kirjaelämää Lahdessa

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi