Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kirjaelämää Lahdessa

Pasila, tähän Oodi ilolle!

Joel Lehtosen Putkinotko-romaanin päätösluvussa Juutas Käkriäinen, poikansa Ananias sekä mainio Mauno Kypenäinen soutavat Saimaan perukoille syrjäiseen saareen.

Saaressa odottaa kivikon keskellä oiva piilopaikka viinapannulle. Kirja loppuu. Sinne jäävät ukot vapauden ankaraan maailmaan, kun kirjailija suuntaa sivistyksen pariin ja vie lukijat mukanaan.

Olen yhdessä fantasiassani usein Juutaksen porukoissa. Se on pakoa luonnontilaan, älyttömyyden juurille. Viinakin on halvempaa kuin konsanaan Virossa ja Latviassa.

Kesälukemistooni kuuluu Leif Salménin esseekokoelma Itämainen huone. Huomasin ilokseni, että Salmén oli pannut saman Putkinotkon kohtauksen merkille ja samansuuntaisesti kuin minä.

Vaikka loistava Lehtonen kuvaa savolaisen kasvuympäristönsä ihmisiä lämpimästi, hän ei ole Juutaksen porukoita eikä Muttisenkaan mies. Hän ei osallistu, hän on ulkopuolinen.

Lehtonen oli avioton lapsi, jonka äiti antoi huutolaiseksi puolivuotiaana. Papinleski otti Joelin kasvatikseen, koulutti ja vei Helsinkiin herranoppiin. Myöhemmin Lehtonen palasi Savoon ja osti kotipuolestaan maatilan ja jakoi sen ruokottoman velipuolensa kanssa. Tuosta maailmojen kohtaamisesta sikisi Putkinotko.

Niin kuin romaaninsa kertoja myös Lehtonen lähti. Lehtosen maailma oli sivistyksen piirissä, voisi sanoa Euroopassa, vaikka Lintukoto vain Vanajavedellä sijaitsikin.

Salménin kokoelma on julkaistu 2017. Hän armahtaa pienet ja voimattomat ja ymmärtää jopa puoliälyistä kapinointia, mutta vallanpitäjille hän antaa huutia.

Yksi vastustaja on kaksinaamainen Euroopan unioni. Eurooppa on moninaisuudessaan hieno ja jonkinlainen demokratian koti, mutta EU on lehmänkauppojen koti ja alistettu kapitalismille ja lisäarvolle.

Salmén ei silittele sitä Eurooppaa, jonka johtajat 2015 Angela Merkelin johdolla ensin avasivat ovet pakolaisille ja sitten sulkivat ne ja ostivat kiireen kaupalla poliittista pelitilaa mädällä sopimuksella.

Oliko se kuusi miljardia, jonka Merkel, Juncker ja kumppanit maksoivat siitä, että Turkki sulkee tien länteen muutamalta miljoonalta turvan hakijalta.

Pasila, tähän Oodi ilolle!

En tiedä Salménista, mutta minä inhoan mokomaa ”kansallislaulua”. Siinä nesteytyvät EU:n juhlalliset arvolöpinät ja kukkaiskieliset julistukset. Talouskurista se ei sano mitään.

Oodin rinnalle pitäisi saada tasapainoksi vähintään The Poguesin Dark Streets of London, viiltävästi eurooppalainen.

Jos ja kun Lontoo ja britit ahdistuvasta kimppakivasta lähtevät, mitä tästä jää hyvää ja oikeaa. Ehkäpä EU:sta tiivistyy hyvinvointihelvetti: sillä on arvot, Erasmus-indoktrinaatio, niukkeneva sananvapaus ja pyrky yhdenmukaisuuteen. Se ei vaan ole mitään, ei tunnu miltään eikä edusta ketään.

Sillä ei ole edes omaa joukkuetta olympiakisoissa, toisin kuin Kiinalla, USA:lla ja Venäjällä. Ja kuka sille nyt edes hurraisi.

Putkinotko-fantasiani on vain uni unien joukossa. Enhän pystyisi kipeillä kintuilla kuin kompuroimaan kivikoissa ja kahden yön jälkeen selkä olisi niin jäykkä, että siitä saisi rautatiekiskon. Pontikka ei siinä paljon lohduta.

Mutta ei fantasioita ole edes tarkoitettu todeksi. Unelmilla on siivet, ihmisellä jalat ja jalkojen alla toivottavasti pala kotimaata, vapaus ja jonkinmoinen turva. Enempää ei kannata toivoa.

Kalle Veirto
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Kirjaelämää Lahdessa

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi