Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kirjaelämää Lahdessa

Historiattomuuspäivät ja kriittinen journalismi

Ensin lyön sitä paistinpannulla, sitten laitan hautumaan lehtipinoon vessan nurkkaan. Viikon huoltopäivänä se nousee kuolleista, kun siilaan pinosta paperit kierrätykseen.

Se on tuoreeltaan nuijittu Journalisti, liittomme tärkeilevä aisankannattaja. Numerossa 1/2019 oli tarina urheilujournalismin tilasta. Kiinnostuin ja kettuunnuin.

Ilta-Sanomien urheilutoimituksen esimies Vesa Rantanen iloitsi jutussa, kuinka esiin ponnistaa ”Suomen ensimmäinen urheilujournalistien sukupolvi”. Totta, hyvää porukkaa näyttää ilmaantuneen palstoille.

Tämä oli ylimielinen provokaatio:

”Jos Suomessa on vielä media, jossa on ’urheilun pojat’, se media voi mennä saman tien pois kartalta.”

Onko Vesa suunnittelemassa puhdistusta?

Toimin muinaisella lehtimiehen ”urallani” myös urheilun poikana, mutta en tuntenut pistoa sydämessäni. Sen sijaan löysin aiheen historiattomuuspäivien luennolle.

Eiväthän nämä journalismin pintaväreet tyhjästä ilmaannu. Muistakaa Marx!

Jokainen aika synnyttää oman kuvansa maailmasta ja yhteiskunnasta niillä edellytyksillä, joita tuotantovoimat, koulutus, kulttuuri ja ajan henki tarjoavat.

Joskus joku näkijä-tekijä harppoo askelen aikaansa edellä, kun toisella kulmalla vaan nuhjaannutaan ja mukavoidutaan. Se menee ohi, kun tuotteelta ehtyvät lukijat, mainostajat ja raha.

Pysyvintä on muutos. Tämä koskee myös journalismin alustoja, ihanteita, maailmankuvaa ja itseymmärrystä.

Miksei 1960-luvun aamulehtiä elävöitetty värikuvin? Mihin tarpeeseen vastasi Noposen Paavon isänmaallinen hehku aikanaan ja missä olivat silloin kisastudiot?

Siinä lisää aiheita historiattomuuspäiville.

Journalistin jutussa mainittiin sana kriittisyys. Se oli käytössä jo 1980-luvulla, kun ensimmäiset urheilujuttuni napautin. 90-luvulla Etlarin toimituspäällikkö Asko Hynninen suorastaan vaati aiheiden kriittistä viipalointia ja kansainvälisiä näkökulmia. Kulman takana tutkiva journalismi teki tuloaan.

Nyt se on arkipäivää, kiitos verkon ja globaalin viestinnän. Urheilun pojat maakunnassakin voivat koska tahansa tutkailla maailman hienoimpien aviisien antia ja apinoida sieltä maukkaimmat uudistukset.

Myös lähteet, niin valtakunnalliset kuin kansainväliset, ovat tarjolla sille, joka osaa niitä etsiä ja käyttää.

Vielä 25 vuotta sitten saattoi käydä niin, että kotimaan jalkapallon yleisömääriin pureutuva juttu siirtyi päivällä parilla, kun joku peijooni oli kähveltänyt toimituksesta keskeisen aineiston, puolet Pallokirjoista.

Vaikka urheilujournalismi on kiistatta terävöitynyt tällä vuosituhannella, jotain on myös haalistunut: huumori, leikki, suomen kieli ja arkinen sydämellisyys. Ne on korvattu ylenpalttisen hyvinvoinnin keskellä kriittisyydellä, moralismilla, tasa-arvolla, melodraamalla ja ontuvalla historian tajulla.

Muutos ei ole yksin urheilujournalismin syy tai ansio: sama koskee koko yhteiskuntaa ja kulttuuriamme.

Yksi leikkisä urheilukirjoittaja muistuu sentään mieleen: Ilta-Sanomien Tuomas Manninen. Mutta eikös hän olekin jo vanha parta?

Kalle Veirto
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Kirjaelämää Lahdessa

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi