Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kirjaelämää Lahdessa

Minä, laturaivoaja, ja syystäkin

Kaukojuna rullaa asemalle myöhässä, pysähtyy, ovet aukeavat ja pois jäävät astuvat ulos. Tai astuisivat, jos pääsisivät.

Tulppana on rollaattoria lykkivä vanhus, jonka laukkua nuorimies tarjoutuu kantamaan. Ei auta. Laiturilta tunkevat jo kyytiin kapsäkkeineen Matti ja Liisa.

”Ensin vanhat ulos, sitten vasta uudet sisään”, joku neuvoo.

Liisa ei kuule eikä Matti ole moksiskaan. On paikat 68 ja 69, ja niille on nyt päästävä, kun on kerran maksettu. Älkää putkuttako!

”Idiootti”, vastaantulija sanoo.

Olen tyytyväinen, että asia tehtiin julkiseksi ilman minun panostani.

Mitätön tapaus, josta kellekään ei koitunut pitkäaikaista vahinkoa. Tietenkin olisi ollut mahdollista ojentaa lähimmäistä myös solvaamatta. Esimerkiksi:

”Hyvä herrasväki, teidän tulisi kiireesti perehtyä matkustamisen perussääntöihin. Suosittelen, kaikella kunnioituksella!”

Ystävällisyys ei maksa mitään, mutta välinpitämättömyys on myös turvallinen lähestymistapa. Useat kansalaiset tyytyvät arjen kahnauksissa tuijottamaan tyhjyyteen ja pitämään turpansa rullalla.

Kotiväelle voi sitten murahtaa, että herran jestas, mitä ääliöitä on liikkeellä. Sehän ei loukkaa ketään.

Suullisen palautteen laatu on taantunut. Lieneekö syynä sosiaalinen media, jossa palautetta voi räiskiä mielin määrin ja minne sattuu.

Itse muistelen lämmöllä poikavuosien työläisakkoja. Näitä huivipäitä, jotka kävivät munamankelilla töissä kesät talvet, taikoivat perheelle paistetut perunat iltapalaksi ja sitten kittasivat kahvia ja juoruilivat hyvillä mielin.

Näissä ihmisissä oli voimaa ja suorasukaisuutta. Kun joku hunsvotti toilaili, mokomalle sanottiin siitä selkeällä suomen kielellä niin, että korvat punottivat vielä seuraavalla viikolla. Se oli oikeus ja kohtuus.

Henkilökohtaisesti kärsin sekä katu- että laturaivosta. Puolet tv-tarjonnasta nostaa myös lieskoja, mutta ne sammuvat kaukosäätimellä.

Ylivoimainen pösilöiden etujoukko ovat koirakuninkaallisten ulkoiluttajat, jotka kaikista koiranomistajista ovat toki mitätön murto-osa. Mutta kun yhden tapaa, sen muistaa pitkään.

Näin: Lasket mäkeä alas väsynein reisin, ja kas siinä juurella onkin kuninkaallinen selkä kaarella tuubaa työntämässä. Ja kas, ladun toisella puolella on rouva Omistaja. Ja kas, pisteiden O ja T välillä kulkee taluttimen hihna.

Kalabaliikki on väistämätön, osapuolina kaksi uhria ja yksi räksyttäjä. Tuollaisessa tilanteessa saa sanoa kovasti ja rumasti. Sanovat ne muutkin: viime talvena koirakuninkaallisensa ladulle kadottanut rouva uhkasi tappaa minut. Heilautin porkkaa muka uhkaavasti.

Viha on ihmisen osa. Mutta niitä hienompia osia ovat myötämieli ja kohteliaisuus. Kaupunginteatterimme Ikitien ensi-illassa kirjailija Antti Tuuri lähti lavalle kumartamaan ja kukkapuskaa hakemaan ja nostatti koko rivin ylös.

Tuuri teki sen valloittavasti: hän hymyili, nyökkäsi ja sanoi jokaiselle seisomaan nousseelle kiitos. Tuli hyvä, lämmin olo. Esityskin oli kelpo teatteria, jämerä. Pääosassa oli nykykulttuurin harvinaisuus: selkärankainen, hyvä mies.

Kalle Veirto
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 7,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
7,90€

Oletko jo tilaaja?

Asiasanat:

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Kirjaelämää Lahdessa

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi