Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kirjaelämää Lahdessa

Ilman arvojakin pärjää mukavasti

Puhuimme taannoin leiritulilla kaverien kanssa arvoista. Eipä niitä laajasti löytynyt, etenkään kun ei oltu vieraiden arvosteltavina ja myymässä itseämme aikakauden ihanteiden ystävinä.

Kaikilla olivat päällimmäisinä ne tavalliset: lapset, perhe, puoliso, ystävät, suku. Mitä kauemmas tästä piiristä mentiin, sen hailakammaksi sanat muuttuivat. Reilu yhteiskunta, semmoinen kävi kaikille. Koulutusta, jeesaamista, säällistä kohtelua köyhille ja kipeille, jees jees.

Ihmisoikeuksia, sananvapautta ja oikeusvaltiota ei maininnut kukaan. Minä olin ainoana valmis räjäyttämään atomipommin.

Olen arvoton ja käytännöllinen, kaikkivaltias arki ja pärjäily ovat ohjenuoriani. ”Arvokeskusteluun” suhtaudun samankaltaisella pilkallisuudella kuin Veikko Huovinen 20 vuotta sitten: tärkeilyä ja potaskaa, hyvän ihmisen esittämistä, mikä on eri asia kuin olla hyvä ihminen.

Itse määrittelen suuntaukseni jyrkän keskilinjan tennissukka-anarkismiksi. Muut voivat määritellä sen muilla sanoilla, kuten tietysti tekevät ilman lupaakin. Kun Mauno Koivisto ja Väinö Linna ovat kuolleet, auktoriteetteja ei ole.

Pragmaattinen ay-liike on malliesimerkki käytännöllisestä järkevyydestä: se neuvottelee vaikka itse Perkeleen kanssa helvetin porteilla kärsimyksen ehdoista ja nipistää saunalisän.

Kun piti päättää uhraanko naapurin poikia ja tyttöjä maihinnousuun ja raastavaan taisteluun vai hoidanko asialla yhdellä paukulla, otin paukun, atomipommin. Tunnen enemmän vastuuta omistani kuin periaatteista ja vihollisista.

Sen verran pyysin pommin suhteen erivapauksia, että pudottaisin sen syrjäiseen kolkkaan, ja sitten tehtäisiin diplomaattisin sanakääntein tiettäväksi, että nyt jumalauta rukiver, noita on lisää ja seuraavat tulevat kohti.

USA:lle 2. maailmansodan atomipommit aiheuttivat myös omia tappioita: ne miehet jotka pommit pudottivat, eivät jääneet ehjiksi hekään.

Veijo Meri on huima sodan kuvaaja, yksityiskohtainen mutta absurdi. Hänen sotansa on täynnä järkeä ja periaatteita, ja juuri siksi täysin järjetön. Ettei maa viheriöisi -kokoelma on yhä moderni: sen lukeminen on kuin hengittäisi puhdasta ilmaa juostessaan pimeässä metsässä oksien sivallellessa naamaan.

Tuollaisessa maailmassa kysymykset karkuruudesta, sankaruudesta ja arvoista ovat räkäklimppejä tuonpuoleisesta.

Aivopähkinän sisältää myös Tuntemattoman sotilaan kohtaus, jossa luutnantti Koskela johdattaa siipirikkoisen pataljoonan lampikannasten kautta pakomatkalle. Jotta haavoittuneet saadaan kulkemaan mukana, Koskela vastoin esimiehensä määräystä räjäyttää pst-tykit ja heitättää konekiväärit suohon.

Mutta onko se käytännöllisen miehen päätös vai tasan toisinpäin? Käytännöllistä on luopua siitä, mitä ei jaksa kantaa. Toisaalta voidaan ajatella, että Koskela asettaa toveriensa hengen arvokkaammaksi kuin aseet, komentoketjun ja isänmaan kohtalon.

Kolmas vaihtoehto on sekä että. Kuten Sokrates sanoi: se joka pakenee, voi taistella uudestaan.

Hyvä muistaa, että Suomen kielessä arvo tarkoittaa myös hintaa.

Kalle Veirto
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Kirjaelämää Lahdessa

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi