Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kirjaelämää Lahdessa

Runoja framille lobotomian pelossa

Jos luet tätä lauantaiaamuna, olen valmistautumassa Kulttuurikimaraan Launeen kirjastolla. Minulla on kunniatehtävä: saan ojentaa runoilijoille palkintoja, joista suurin taitaa olla nimi lehteen ja kupillinen mielihyvää.

Valitsimme palkittavat aimo nipusta kahdessa kilpasarjassa, aikuiset ja alle 13-vuotiaat. Meistä muut olivat Marja, Liisa ja Henriikka sekä loistava sihteerimme Helena Juutilainen. Aihe oli kesä, ja sitä saatiin.

Kilvalle antoi arvoa Runomaratonin auktoriteetti. Se on nostanut runoa framille 36 vuotta, Launeen lähikirjasto on tehnyt kulttuurityötä vuodesta -52.

Päädyin runotuomariksi, koska olen kirjastokummi ja sellaisena Launeen kirjaston puolesta -toimikunnan ulkojäsen. Jäsenyys edustaa elämässäni harvinaista yhteiskunnallista vaikuttamista, mutta syykin siihen on painava.

Olen ollut lähikirjaston vaikutusvallassa 1960-luvulta saakka, vuoden 1969 kirjastokortti löytyy myös. En ollut ainoastaan kortin haltija, olin myös sen ahkera käyttäjä.

Jalkapalloa ja lätkää pelattiin kavereiden kanssa, kirjasto oli yksityinen harrastukseni. Siellä sai viettää aikaa rauhallisessa ympäristössä, ei tarvinnut taistella ja kilpailla eikä huolehtia arvosanoista.

Kävin kirjastolla omin nokkineni. Selailin, lainasin ja lueskelin mitä mieli teki. Teinipoikana luin pelkästään sotakirjoja, erityisesti Tyynenmeren tappeluista.

Jos jonkun kanssa kirjastolla vaihdoin ajatuksia, se oli virkailijat. He ovat ihmiskasvoisen kulttuurin lähitaistelijoita. Ystävällisiä, luotettavia aikuisia.

Kun luen Kirjastolehteä ja kirjastojen loistavia vaikutusarvioita, omantunto alkaa kolkuttaa. Että pitäisikö kokea ja ajatella jotain tuollaista, samanlaista kuin nämä muut, hyvällä asialla olevat hyvät ihmiset.

Olen siihen liian vanha ja vapaana kirjailijana vapaa muustakin kuin palkkatulosta. Tässä hommassa pitää seurata omaa tuntoa ja aatoksia ja olla jotensakin rehellinen niille. Tässä se on: kirjasto on minulle henkilökohtainen kokemus, jonka nautin mieluiten yksin.

Ei silti, en vastusta kirjaston ystäviä. Voin leikkiä rinnakkaisleikkejä heidän kanssaan, syödä kasvisruokapäivänä salaa makkaraa ja lukea pulpetin suojassa Huovisen Humusavottaa tärkeän luennon ajan. Ja yhtyä lopuksi aplodeihin. 

Kesärunojen taso oli kova, kirjava ja mansikkainen, ja raatimme käsittämättömän yksimielinen: me kaikki poimimme samat runot valioiksi.

Sen huomasi, että hyvä runo syntyy usein pienistä liikahduksia. Parhaimmillaan riittää yksi säe syrjään polulta, tyyliin:

Aurinko helottaa,/ jätski on hyvää,/ kaikki menee kohta uimaan./ Paisti mä./ Perhana, kun unohtui sortsit pyykkinarulle!

Yksi omista lempirunoistani syntyy viidestä eri sanasta, jos lasketaan sanan ”kuusi” sijamuodot yhdeksi:

Kuuset kuusien alla/

pienet kuuset suuria kuuntelevat.

Runo on Pentti Saarikosken.

Mutta sanokaapa, miten tällaista kirjastoa kuin Laune kerta toisensa jälkeen uhkaa lobotomia tai likvidointi. Kukaan päättäjä ei ole osannut kertoa sitä, on vaan joku strategia jossain. Itseään toteuttava?

Kalle Veirto
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 7,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
7,90€

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Kirjaelämää Lahdessa

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi