Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kari Enqvist

On jo korkea aika juhlia muutakin kuin testosteronia - ihan tavalliset naiset olivat sotiemme sankareita

Suomessa ajatellaan, että itsenäisyys julistettiin sata vuotta sitten, mutta lunastettiin asein vuosina 1939-45. Ja satavuotias Suomi kiittää vuolaasti sotaveteraanejaan, nyt jo vanhoja, hitaasti liikkuvia miehiä, joiden rinnuksilla roikkuvat monet mitalit. Heidän seurastaan on kuitenkin silmiinpistävällä tavalla puuttunut toisenlaisten veteraanien hiljainen rykmentti. Maamme juhlavuotena heidät tulisi viimein nostaa jalustalle, jonka he ansaitsevat.

Puhun nyt naisista mutten tarkoita lottia.

Sotaveteraanien veriuhri olisi jäänyt tarkoituksettomaksi, jollei sodan jälkeen kokonainen naisten armeija olisi ollut varmistamassa, että Suomesta kasvaa sivistysvaltio. He olivat kansakoulunopettajia ja kirjastonhoitajia. He olivat kätilöitä ja sairaanhoitajia. He ovat olleet vaatimattomia eivätkä ole pitäneet itsestään meteliä, mutta heidän ansiostaan Suomi komeilee nyt itsenäisenä ja ylpeänä kaikenlaisten hyvinvointitilastojen kärkimaana.

Oma tätini lähti 50-luvulla vastavalmistuneena kansakoulunopettajana Lapin silloin lähes tiettömille perukoille. Hänen uhrauksensa oli opettaa lapsia. Hän ei vetänyt konekivääriä ahkiossa vaan hiihti keuhkokuumeessa metsän halki lääkäriin. Teitä ei ollut, ja ainoa kulkuneuvo oli poro.

Muistan kansakoulunopettajani - he olivat naisia. En tiedä, missä nyt olisin ilman heitä. En osaa sanoa, olivatko he hyviä vai huonoja opettajia, mutta se on epäoleellista - emme kysele sotaveteraaneistakaan, olivatko he hyviä vai huonoja taistelijoita. He olivat siellä silloin, kun tarvittiin.

Ja vaikken ymmärrettävästi häntä muistakaan, samoin oli kätilöni. Synnyin niin ruman näköisenä, että hätääntynyt äitini kysyi: ”Jääkö se tuollaiseksi?” Ei jäänyt (tämä on toki mielipidekysymys).

Kun juhlimme satavuotiasta Suomea, juhlikaamme myös näitä naisia. He ovat sankareitani. He eivät perääntyneet tai joutuneet paniikkiin vaan etenivät. He voittivat taistelunsa ja rakensivat sen Suomen, joka nyt on meille kaikille itsestäänselvyys.

Juhlitaan kerrankin muutakin kuin testosteronia. Unohdetaan tänä vuonna sota ja urheilumuistot. Vanhoissa urheilukisoissa saavutetut voitot ovat nykypäivän kannalta merkityksettömiä. Lyndon B. Johnsonia mukaellakseni, ne ovat kuin pissisi lahkeeseen: lämmittävät hetken, mutta kukaan ei huomaa.

Maailmalla ei urheiluhistoriastamme piitata. Emme mekään ihaile Somaliaa tai Keniaa, koska heikäläiset ovat kovia juoksemaan. Siksi meille pitäisi olla yhdentekevää, kuinka pitkälle joku heitti keppiä tai miten kauan jolkutti 10 000 metriä, hävisikö hiihtokilpailun sekunnilla vai voittiko minuutilla.

On sanottu: Mitä auttaa voittaa sota, jollei voita myös rauhaa? Me hävisimme sodan mutta voitimme rauhan. Ja loppupeleissä se, mitä tapahtui sodan jälkeen rauhan aikana, oli meidän kannaltamme paljon tärkeämpää kuin itse sota.

Tuon rauhankamppailun veteraanit olivat naisia. He palvelivat isänmaataan kouluissa, päiväkodeissa, sairaaloissa ja kirjastoissa. Heille nostan lakkiani ja sanon: kiitos!

Toivottavasti saman osaa tänä vuonna sanoa myös Suomen valtio.

Kirjoittaja on kosmologian professori Helsingin yliopistossa.

Enqvist Kari
Tämä sisältö on avoinna vain tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS Verkko Plus 1 kk vain 7,90 € (norm. 14,50 €) ja pääset käsiksi kaikkiin Etelä-Suomen Sanomien maksullisiin sisältöihin.

Tilaa tästä 1 kk 7,90 €

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments

Asiasanat:

Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Kari Enqvist

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi X