Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Blogit ja kolumnit

Yhden päivän aikana Berliinissä ehti tapahtua paljon – ilmassa lensivät nuket ja suukot

Kuumana kesänä 1984 lähdimme lahtelaisen ystäväni Pasin kanssa tutustumaan Berliinin muuriin. Itä-Saksa oli monen kulttuurieliitin jäsenen suosikkikohde, mutta me valistuneemmat matkustimme Länsi-Berliinin, kommunismin synkän meren keskellä olevalle saarelle.Turistien oli mahdollista tehdä Berliinissä päiväretki itään. Kun kävelimme Checkpoint Charlien rajanylityspaikan läpi, taivaalla pyörivät sekä Naton että Varsovan liiton helikopterit.

Vietimme aurinkoista päivää torilla ja tapasimme ihmisiä. Ruokailimme, nautimme edullista olutta. Taustalla kummitteli kuitenkin muuri. Se oli läsnä kaikkialla. Lännessä muuri oli täynnä maalauksia, mutta idässä sen pinta oli kliinisen valkoinen. Graffitien teosta olisi ammuttu.

Tutustuimme pariin paikalliseen tyttöön. Kun lähdön aika koitti, he saattelivat meitä. Saavuimme muurille ja ystävämme huutelivat iloisesti ja lähettivät lentosuukkoja.

Vartijat eivät suhtautuneet iloon huumorilla vaan vaativat naamat punaisina passejamme. Meidät istutettiin raja-aseman seinustalla olevalle penkille. He halusivat nähdä myös henkilöpaperimme. Pasin piti riisua silmälasinsa ja pistää ne takaisin päähän. Neljä kertaa. Passikuvia ja henkilöpapereita tutkittiin tarkasti. Meitä käskettiin seisomaan. Sitten istumaan. Takaisin seisomaan. Koirien ja aseiden takaa karjuvien sotilaiden sylki lensi ilmassa. Aika tuntui pitkältä.

Lännen rajaviiva oli maalattu asvalttiin sinisellä maalilla. Matkaa ei ollut monta metriä.

Kun vihdoin saimme lähteä, saattajamme, itäsaksalainen sotilas, pysähtyi omalle puolelleen rajaa. Laskin metrejä kulkiessani neutraalin alueen läpi kohti vapautta. Kun jalkani kosketti länttä, laskin housuni ja pyllistin itään. Amerikkalainen sotilas kehotti meitä ystävällisesti jatkamaan matkaa.

Myöhemmin illalla baarissa totesimme parin oluen jälkeen tilanteen vaativan vielä toimenpiteitä. Otimme taksin.

Lähellä muuria oli puinen näköalatasanne. Siitä saattoi kurkkia naapurin puolelle. Noukimme maasta kiviä ja kiipesimme ylös. Eteemme avautui muurien välissä oleva, miinoitettu turva-alue ja vartiotorni. Tornin ikkunassa näkyi koppalakkinen sotilas.

Kun ensimmäinen kivi kopsahti vartiotornin seinään, sotilas katsoi meitä ihmeissään. Me nostimme keskisormemme, hän nosti puhelimen luurin ja alkoi pyörittää numeroita. Poistuimme. Kävelimme ripeästi muurin vieressä kulkevaa polkua, oli autiota ja pimeää. Äkkiä edessämme oli ihmisen kokoinen, täytetty nukke. Se oli ilmeisesti jäänyt Yhdysvaltain silloisen presidentin, Ronald Reaganin, vastaisesta mielenosoituksesta. Otimme kiinni nuken käsistä ja jaloista. Huusimme Ich komme! ja heitimme nuken muurin yli. Kirkkaat valonheittimet räjähtivät päälle ja sireenit alkoivat soida. Koirat haukkuivat, sotilaat huusivat. Me juoksimme. Kauempana äänet vaimenivat ja muurin takaa hohtava valo näytti aavemaiselta. Olimme tehneet voitavamme. Muuri murtui viisi ja puoli vuotta myöhemmin, 9.11.1989, kolmekymmentä vuotta sitten. Nykyään Chekcpoint Charlien lähellä on Bocca di Bacco -niminen ravintola. Italialainen, kovasti kehuttu. Mennäänkö joku päivä sinne juhlimaan, Pasi? Minä tarjoan.

Kolumnini tässä lehdessä päättyvät tähän. Kiitos kaikesta ja näkemiin. Oli ilo.

Kirjoittaja on lahtelaistaustainen näyttelijä.

Eppu Salminen
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Blogit ja kolumnit

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi