Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Blogit ja kolumnit

Otto Grundströmin kolumni: Perimmäisten kysymysten äärellä – eli antiikki vai keskiaika?

Lapsuudesta alkaen joudumme usein pohtimaan kahdesta vaihtoehdosta mieleisempää. Suklaa vai mansikka? Inkkari vai länkkäri? Kiss vai W.A.S.P.? Kissa vai koira, tissit vai pylly, kahvia vai teetä, arkku vai uurna. Useimmat näistä on tietysti helppoa kuitata kevyesti ja spontaanisti, ja jos haluaa kikkailla, voi aina valita kolmannen vaihtoehdon (itse uneksin ilmahautauksesta).

Mutta on myös vaikeita valintoja. Minulle sellainen on ollut ”antiikki vai keskiaika”. Vastausta olen etsinyt henkilöhistoriani alkuhämäristä asti, turhaan.

Kiinnostukseni antiikkiin on todettavissa jo ajalta ennen luku- ja kirjoitustaitoa: äidin kaapin perukoilta löytyvät piirustusrullat täynnä Asterixin värimaailmaa noudattelevia tuherruksia Rooman legioonalaisista ovat tässä suhteessa vastaansanomaton lähde.

Toisaalta viehtymys keskiaikaan saattaa olla jopa varhaisempaa perua. Lapsuudenkodin hyllystä napattu kirja Albrecht Dürerin kaiverruksista – etenkin sen sivuilta löytynyt synkkä teos Ritari, kuolema ja paholainen – nimittäin kiehtoi mielikuvitustani niin, että vanhempien hienoisesta vastustelusta huolimatta vein päiväkodin ”lelupäivänä” lempinallen sijaan näytille kyseisen saksankielisen opuksen.

Myönnettäköön, että iän karttuessa keskiaika alkoi ottaa niskalenkkiä antiikista.

Osaltaan syytän kulttuuritarjontaa: Sir Walter Scottin Ivanhoeta, mustavalko-TV:stä tapitettua Sergei Eisensteinin Aleksanteri Nevskiä ja sitä 1980-luvun puolivälissä esitettyä pöhköä Robin Hood -sarjaa, jonka mystisiä tunnelmia siivittivät Clannadin pseudokeskiaikaiset kelttisävelmät. Eikä sovi unohtaa kahta muinaisuudesta innoituksensa saanutta Oxfordin kynäniekkaa, jotka viitoittivat alkuun pitkän ja viettävän tieni kohti fantasian kalmansoita.

Viehtymys keskiaikaan saattaa olla jopa varhaisempaa perua.

Vähän vajaa parikymppisenä mielikuvamaailmani oli joka tapauksessa – Alivaltiosihteerin sketsiä lainatakseni – ”ylen keskiaikainen”. Sitten tapahtui käänne: aloin opiskella latinaa, unelmieni muinaisenglanti kun ei kuulunut silloisen opinahjoni tarjontaan.

Latinan myötä heräsi uusi kiinnostus antiikin maailmaa kohtaan. Nyt puhuttelivat ankarat runomitat ja kurinalainen arkkitehtuuri – ja varmaan taustalla piili myös nuoren miehen ylimielinen ajatus jonkinlaisesta kohtalonyhteydestä erinäisiin klassisesti sivistyneisiin kipsipäihin. Mutta tällä tiellä jatkoin, ja nykyään tunnen antiikin historian taatusti tarkemmin kuin keskiajan kiemurat.

Todellisuudessa perinteinen, mustavalkoinen jako sivistyneeseen klassiseen antiikkiin ja mystis-barbaariseen keskiaikaan on tietysti virheellinen ja aikansa elänyt. Kaudet liudentuvat toisiinsa ilman selkeitä kynnyksiä tai sivunvaihtoja. Antiikki edustaa järkeä ja keskiaika tunnetta lähinnä myöhempien aikojen ajattelussa.

Silti yksi asia mietityttää. Kiristelen kyllä hampaitani joka kerran kun antiikin (tai sen puoleen minkä tahansa historiallisen kauden) aarteita tuhoutuu tai tuhotaan – nykyään valitettavan usein. Mutta kun Notre-Dame paloi, taisin itkeä.

Kirjoittaja on lahtelaistaustainen muusikko.

Lue myös: Lahden puukirkon purkamisesta jäi ratkaisematon trauma, sanoo teatterintekijä Timo Taulo – Ainopuiston teatteri palaa kirkon rakentamisen aikaan
Otto Grundström
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Blogit ja kolumnit

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi