Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Blogit ja kolumnit

Otto Grundströmin kolumni: Harjoituksia kellareissa

Siihen nähden, etten ole koskaan tehnyt mitään oikeaksi työksi laskettavaa, olen viettänyt hämmästyttävän paljon aikaa erilaisissa alun perin tehdas- tai toimistokäyttöön rakennetuissa tiloissa.

Lisätään vielä kellarit, autotallit, ikäloput ulkorakennukset, väestönsuojat ja varastot, muutama tyhjilleen jäänyt ostari sekä ainakin yksi käytöstä poistettu terveyskeskus. Lastauslaitureilla odottelu on mitä tutuinta puuhaa, tiiliarkkitehtuurin tyylikaudet opittu siinä sivussa.

Tilanne ei johdu kodittomuudesta tai urbaanista löytöretkeilystä: syynä on ammatiksi muuttunut harrastus ja pitkälti samanhenkinen tuttavapiiri. Bändien treenikämpät ja taiteilijoiden työhuoneet, äänitysstudiot ja jotkut keikkapaikatkin kun usein sijaitsevat eräänlaisilla katvealueilla, salakapakoiden ja vanhan ajan autokorjaamojen naapureina, tiloissa joiden alkuperäinen käyttötarkoitus on kauan sitten unohtunut.

Suhteeni murjuihin alkoi jo nuorena. Kun teini-ikäisinä harjoittelimme rockmusiikin ja sen lieveilmiöiden alkeita ränsistyneessä lahtelaisessa teollisuuskiinteistössä, maksoimme aluksi vuokran siivoamalla rakennuksen vessoja.

Kerran muistan raaputtaneeni irti alakerran eriön lattialle kuivahtaneen rotan (ehkä pari siivouskertaa oli välissä unohtunut), mutta muuten homma ei ollut kovin haastavaa, eikä kukaan oikeastaan valvonut lopputulosta. Yläkerran helpotushuoneen ilmanvaihtoaukosta sisään kasvaneen tuntemattoman elämänmuodon jätimme suosiolla omaan rauhaansa.

Kolmikymppisenä viattomuus oli takana. Nuoruuden yhtye oli menestynyt aikansa ja lopettanut, ja minä koetin kursia kasaan toista runokirjaani, joka yhä antaa odottaa itseään (ehkäpä hyvä niin).

Työhuoneenani Helsingissä toimi jugendtalon entinen hiilikellari, joka rakennuksen hulppeudesta huolimatta oli kuuma, pimeä ja tunkkainen. Silti viihdyin siellä monet yökaudet. Ehkä ajantajun katoamista siivitti paitsi maanalainen sijainti ja ikkunattomuus, myös tilan jakaneiden kuvataiteilijoiden kopeista uhonnut liuottimien katku.

Samoihin aikoihin avustin ystävääni näyttelyn valmistelussa eräällä työhuoneella Vallilan teollisuusalueella. Kummallakaan ei elämässä pyyhkinyt kovin hyvin, ja usein ennen paksuun tupakansavuun nukahtamista arvuuttelimme, kumpi aamulla heräisi ja tapaisi toisen katon nostokoukusta riippumasta.

Nykyään olo on onneksi hieman seesteisempi, mutta tätäkin kirjoitan huippuimurin kotoisassa hurinassa, keskellä pimeää teollisuusaluetta – missäpä muualla kuin vanhan konepajan ullakolla. Talvella on hyytävän kylmää, kesällä kuumaa, kohta bändi aloittaa metelöinnin alakerrassa.

Kun talo pian menee remonttiin, tulee täältäkin ehkä lähtö. Mutta sepä näissä röttelöissä kiehtoo: pitkän ja monipolvisen historian synnyttämä ristiriita, yhtäaikainen pysyvyyden ja vaihtuvuuden ilmapiiri. Ne ovat läpikulkupaikkoja, joissa ideoita syntyy ja kuolee, ja joskus harvoin jää elämään.

Ehkä jossain odottaa taas uusi paljon nähnyt, punatiilinen kaunotar.

Kirjoittaja on lahtelaistaustainen muusikko.

Otto Grundström
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Blogit ja kolumnit

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi