Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Blogit ja kolumnit

Kolumni: Elämää kuriositeettikabinetissa

Kuva: Katja Luoma

Lapsuudenkodissani ei oltu tavaran perään. Mustavalkotelevisio ei vaihtunut värilliseen ennen 1980-luvun loppupuolta, VHS-nauhuria ei tullut koskaan. Tiskikonetta en ole oppinut kaipaamaan, kun ei sellaista ollut vanhemmillanikaan. Ensimmäisen vedenkeittimen ostin äidille viime syksynä, olosuhteiden pakosta.

Molempien vanhempieni kodit ovat muutenkin aina olleet varsin riisuttuja. Äitini on ripustanut seinälle muutaman grafiikanvedoksen ja valokuvan, mutta muuten koristeet ovat vähissä. Lähinnä niitä edustavat omana harrastuksena syntyneet saviastiat ja seinävaatteet (joista vain yksi on nykyään esillä). Käyttötavarat ja tekstiilit tyynyliinoja myöten ovat pitkälti samoja, jotka muistan jo lapsuudestani.

Isäni pieni asunto on vielä paljon askeettisempi, tosin sekin omalla viihtyisällä tavallaan kaikkea muuta kuin sellainen puhtaan valkea, moderni koti, jonka tyhjässä kirjahyllyssä nököttää muutama keskiluokkainen lasiesine ja vain alati vaihtuvat verhot tai keittiöremontti kerran kymmenessä vuodessa tarjoavat vaihtelua.

Lapsuuteni välittömän ympäristön suhteellista tavaran vähyyttä voinee pitää yhtenä syynä siihen, että omasta suhtautumisestani esineisiin tuli tyystin toisenlainen kuin vanhemmillani. Yhdellä sanalla sitä voisi kai kuvata barokkiseksi. En minäkään kaipaa uusinta, en käytännöllistä, muodikasta tai edes kallista – mutta minä kaipaan runsautta, ja sitä runsautta pitää olla paljon.

Oma suhteeni esineisiin on käytännöllisen sijasta lähinnä aistillinen.

Minun kotonani silmä ei lepää missään. Huonekalut ovat vanhoja, tekstiilit raskaita ja värit tummia, ja jos jokin kohta seinillä tai tasoilla näyttää tyhjältä, siihen on lisättävä jotain. Marie Kondō kääntyisi elävänäkin haudassaan jos näkisi huoneeni, vaikka toisaalta noudatan hänen perusperiaatettaan varsin tarkasti: voin rehellisesti sanoa, että lähes jokainen esine kodissani tuottaa minulle iloa. Ja ne loputkin, jos niitä vain muistaa katsoa oikein.

Tärkeää on se, miltä esine tuoksuu, näyttää, tuntuu kädessä. Eikä sovi unohtaa tunnesiteitä: vanhat esineet kantavat historiaa ja muistoja, ja ovat sitä kautta symboleja jollekin arvokkaalle joka ei enää palaa. Mutta esineet stimuloivat myös ajattelua, enkä nyt puhu vain kirjoista.

Väite siitä, että nimenomaan tyhjässä tilassa ajatus kulkisi erityisen hyvin on minusta aivan nurinkurinen.

Kun vaikkapa kivettynyt mosasaurin hammas 70 miljoonan vuoden takaa ja katkelma 1700-luvun liitupiippua kohtaavat sattumanvaraisesti piironkini päällä, se herättää monenlaisia mietteitä (eikä pelkästään siitä, että molemmat ovat joskus viettäneet aikaa jonkun suussa). Mitä enemmän omituisten esineiden kohtaamisia asuntoon mahtuu, sitä enemmän siellä tietysti syntyy ajatuksiakin.

Tämän kirjoitin varhain aamulla Visbyssä, Gotlannissa, jonne saavuin viime yönä. Vielä en tiedä, tarttuuko matkalta aineettomien muistojen lisäksi mukaan kirja vai hauskan muotoinen rantakivi. Mutta voitte olla varmoja, että jotakin tarttuu.

Kirjoittaja on lahtelaistaustainen muusikko.

Otto Grundström
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Blogit ja kolumnit

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi