Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Blogit ja kolumnit

Kolumni: Maailman kallisarvoisimmat asiat ovat läpikuultavia ja näkymättömiä

Sen löytääkseen oli poikettava tietystä kohdasta hiekkatietä vasemmalle ja puikahdettava puiden lomaan.

Sen luo osasi mennä vain, jos joku oli näyttänyt sen.

Sen luo johti pikkuruinen vanha polku; ketunleivillä reunustettu, saniaisten katveeseen piilotettu.

Piti osata katsoa alas oikealle, notkelmaan.

Siinä se oli koivujen vartioimana. Lähde.

Ihmeelliseltä tuntui se silloin ja tuntuu yhä.

Että metsässä oli tuollainen kirkas vedensilmä, joka ei koskaan samentunut ja kuivunut kuten lätäköt. Sen kuvastimella pilven varjot vaelsivat kuten laulussa jota laulettiin keltaiseksi maalatussa kyläkoulussa opettajan polkiessa urkuharmonia.

Kupersin kesän ruskettaman lapsenkäteni kupiksi jonka sujautin lähteeseen, ja vesi oli aina sävähdyttävän kylmää ja vei janon kuin ei mikään muu vesi. Kuin raamatullinen elämän vesi tai äidin kirjahyllyn kirjasta tuoreella lukutaidolla tavailtu runovesi: ”Repussa leiväntähde, tuohilippi ja lähde, mätäs juurella puun.”

Tiesin, mikä on tuohilippi. Suvun isät ja isien isät olivat osanneet sellaisen tehdä, kun olivat kulkeneet tätä samaa polkua ja kyykistyneet lähteelle ihan kuin minäkin vuorollani.

Lentäjä-kirjailija Antoine de Saint-Exupéry kirjoitti vuonna 1939 ylistyksen vedelle:

”Sinussa ei ole makua, väriä eikä tuoksua, sinua ei voi määritellä. Sinua nautitaan tuntematta sinua. Et ole välttämätön itse elämälle: olet itse elämä.”

Ei hän ehkä olisi osannut näin kirjoittaa, ellei olisi tömähtänyt lentokoneineen Saharan autiomaahan ja joutunut kärsimään janoa päiväkausien ajan.

”Olet maailman suurin rikkaus, ja samalla olet arin: puhtaana kumpuat esiin maan sylistä”, Saint-Exupéry kirjoitti. Tuntematon arabi oli antanut autiomaassa nääntyvälle juotavaa, ja kirjailija pelastui kirjoittaakseen sanoja, jotka olivat lukijoille kuin vettä janoisille.

Vesi, ilma, aika. Maailman kallisarvoisimmat asiat ovat läpikuultavia ja näkymättömiä, ja siksi niiden olemassaolo on helppo unohtaa ahmimalla ja tuhlaamalla niitä isoin henkäyksin ja kulauksin.

Ne ovat läsnä tehden elämän mahdolliseksi, mutta niiden arvo valkenee vasta, kun ne ovat uhattuina.

Tekee melkein liian kipeää ajatella, mitä me Saint-Exupéryn jälkeiset sukupolvet teimme saamallamme ajalla, vedellä ja ilmalla. Käytimme aikamme kuluttaen yhdentekeviä asioita, joiden valmistaminen haavoitti ilman ja veden.

Tulevaisuudessa sodat soditaan puhtaan veden tähden. Ei öljyn.

Tuohilippien ketju katkesi jälkeeni. Ei ollut salaista polkua enää. Tulivat metsätalous, avohakkuu, pöheikkö ja proosallinen betoninen kaivonrengas. Ymmärsin järkisyyt, mutta visusti varoin katsomastakaan sinne päin, kun kuljin hiekkatietä. Jottei lumous menisi rikki. Jotta en menettäisi lähdettä, sillä yhä se läikähtelee mieleni polun vieressä. Lehtien lomasta putoava valo on vaaleanvihreää, kuhankeittäjälintu koivunlatvassa viheltelee syömään: kuha kiehuu, kuha kiehuu. Hengitän metsän tuoksua nyt ja silloin. Ketään ei ole satutettu, mitään ei ole menetetty.

Kirjoittaja on heinolalainen toimittaja, kaisa.hako@gmail.com
Kaisa Hako
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Blogit ja kolumnit

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi