Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Blogit ja kolumnit

Kolumni: Lusikalla annettua

Vietin kesäkuun ensi viikot arkeologisilla opetuskaivauksilla Pirkkalan Tursiannotkossa.

Helteisen rupeaman aikana sain rapsuttaa maasta merkkejä viikinkiajan elämästä: keraamisen värttinänkehrän, palan pystykangaspuiden painoa, jonkinlaisen naskalin terän, osiksi hajonneen luulusikan – sekä hämmästyttävän määrän kalojen selkänikamia, jälkiä muinaisista aterioista.

Koristeelliset, luusta tai sarvesta veistetyt lusikat ovat Tursiannotkossa yleinen löytö, ja tälläkin kertaa miltei jokainen kymmenestä kaivausoppilaasta löysi sellaisesta vähintään katkelman. Niitä on muutamassa vuodessa kertynyt tältä pieneltä asuinpaikalta enemmän kuin muualta Suomesta aiemmin yhteensä.
 

Tuskin tursiannotkolaisilla silti oli lusikkamonopolia. Täällä lusikoiden hämmentävä paljous selittynee osin maaperän ominaisuuksilla. Suomessa maa on yleensä hapanta, eikä orgaaninen materiaali säily. Pirkkalan kova savi sen sijaan paitsi aiheuttaa kaivajille totuttua mielikuvaa runsaammin raskaita lapiohommia, myös suojaa eloperäistä ainesta maatumiselta.

Lusikka on simppeli työkalu: siitä huolimatta, että rautakautisten esi-isiemme ateriointivälineiden teräosa muistuttaa enemmän lastaa kuin meille tuttua kuppimaista pesää (oletettavasti niillä syötiin sopan sijasta puuroa), ovat ne kenen tahansa lusikoiksi tunnettavissa.

Tätä vasten oli hieman huvittavaa, kun kaivaustauolla luuria naputellessani – karvalakkimallia, jolla voi soittaa ja lähettää tekstiviestejä – yksi nuoremmista oppilaista taivasteli ääneen, oliko moinen muinaisesine puhelin ollenkaan. Ja miksi ei: onhan puhelin tosiaan muuttunut viidessätoista vuodessa enemmän kuin lusikka tuhannessa.

Internetin näen lähinnä asiana, joka neljännesvuosisadassa on onnistunut tuhoamaan sen mitä kirjapainotaidolla saatiin aikaan viidessä.

Myönnettäköön sekin, etten ole uusimman tekniikan suurin ihailija.

Internetin näen lähinnä asiana, joka neljännesvuosisadassa on onnistunut tuhoamaan sen mitä kirjapainotaidolla saatiin aikaan viidessä. Gutenbergin Saksassa olisin tosin epäilemättä kyräillyt kirjapainotaitoa, vajaat viisituhatta vuotta aiemmin vähän etelämpänä kirjureita epäilyttävine raapustuksineen. No, vitsi vitsi.

Taaksepäin tähyilijän on helppo ymmärtää ihmiskulttuurien toistuva kaari: nousu, kukoistus ja tuho. Usein yksi tuhoon johtavista syistä on ympäristön nopea muuttuminen, yhtä usein ihmiset ovat siihen syypäitä osin itse. Voisi jopa ajatella, että onnistunein kulttuuri on sellainen, joka vähimmillä uudistuksilla pystyy pisimpään luovimaan tasapainossa ympäristönsä kanssa.
 

Pitkiä kaaria nähdäkseen ei tarvitse mennä faaraoiden Egyptiin. Omien isovanhempieni lapsuuden maaseutu olisi näyttäytynyt Tursiannotkon asukkaille jotenkin tuttuna, niin työvälineiden kuin todennäköisesti kielenkin puolesta.

Sittemmin olemme edenneet teknologiayhteiskuntaan, jota harva pystyi kuvittelemaan edes minun lapsuudessani. Hinta on kova, ja tällä kertaa syy kokonaan meidän: ilmasto muuttuu, meri on täynnä muovia, lajit kuolevat. Ehkä emme tarvitsisi uutta puhelinmallia joka vuosi.

Mitä mummo sanoikaan? Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia.

Kirjoittaja on lahtelaistaustainen muusikko.

Otto Grundström
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Blogit ja kolumnit

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi