Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Blogit ja kolumnit

Tyhmyydestä tuli ylpeilyn aihe

Ihmissuvun henkisen tulevaisuuden suunnasta on nyt tarjolla kahdenlaista signaalia. Toivoa herättelee esimerkiksi Turun yliopiston mainio Lasten yliopisto, jonka puitteissa järjestetyt tiedeleirit ja -kerhot täyttyvät hetkessä lapsukaisista.

Valkoisiin takkeihin sonnustautuneina nämä häärivät pikku kemisteinä tutkimassa, miten vaikkapa värit muuttuvat reaktioissa. Innostus on silminnähtävän korkealla.

Samaan aikaan hieman vanhempi sukupolvi kokee tyhmyydellä ylvästelyn cooliksi. Tämä koskee erityisesti luonnontieteitä ja matematiikkaa. Ei ole yksi tai kaksi radiojuontajaa, joiden olen kuullut toitottavan riemuissaan, että fysiikastahan minä en tajua yhtään mitään.

Toki meillä kaikilla on koulussa ollut vaikeuksia logaritmien kanssa, mutta miksi sillä pitää kerskailla? Ehkä juontajat yrittävät vain olla karkottamatta kuuntelijoitaan etsiytymällä kohti pienintä yhteistä nimittäjää, sitä matalinta tasoa, jolla kaikki ovat samasta puusta veistettyjä.

Vai olemmeko valumassa alas pitkin jonkinlaista kaltevaa henkistä tasoa? Kuulemmeko seuraavaksi huudahduksia tyyliin: ”En yhtään tiedä, kuka on Suomen presidentti eikä paljon kiinnostakaan”. Entä miltä kuulostaisi: ”Olen kyllä käynyt Barcelonassa, mutta minulla ei ole hajuakaan, missä maassa se sijaitsee”.

Tähän samaan oireyhtymään kuuluu poikien lukutaidon rapautuminen.

Erityistä pontta huolestumiselle antaa tutkijoiden havainto, jonka mukaan ihmissuvun aivojen koko on viimeisen kymmenen tuhannen vuoden aikana pienentynyt. Olemme jo menettäneet tennispallon verran aivoainetta. Jos sama tahti jatkuu seuraavat parikymmentä tuhatta vuotta, olemme pian puoli miljoonaa vuotta sitten eläneen esi-isämme, Homo erectuksen, lukemissa.

Tutkijat eivät kuitenkaan ole yhtä mieltä siitä, että aivojen kutistuminen merkitsisi tyhmentymistä. Voi olla, että kadonnut on vain alueita, joita ei enää tarvita. Kuten kyky koordinoida mammutinmetsästystä.

Muinaiselle metsästäjälle yksikin virhepäätelmä saattoi merkitä nälkäkuolemaa. Nykyisin mokailusta tuntuvat seuraavan vain muhkeat bonukset sekä statuksen pönkittyminen potentiaalisten seksikumppanien parissa.

Tietämättömyydellä keekoilun päälle päästetään usein kiherrys kuin merkiksi, että asiaan ei liity minkäänlaista häpeää. Mieleen tulee Tuntemattoman sotilaan sotamies Viirilä, jonka kovaääninen nauru – phähähä! – oli vänrikki Kariluodolle kovin vastenmielinen. ”Nytkin tuo naurunhohotus ja lauseet, jotka eivät sisältäneet useinkaan mitään järjellistä. Kunhan möläytti jotakin ja sitten hohotti päätään pyörittäen”, Kariluoto tuskailee.

Milloin vihoviimeinen raja sitten on ylitetty? Luultavasti silloin, kun radiojuontajan kuulee sanovan: ”En yhtään tiedä mitä nappia tässä pitäisi painaa, jotta lähetys saadaan ulos. Phähähähä!”

Toivo täytynee panna naisiin. He miehittävät jo yliopistot ja harrastuksillaan ylläpitävät teattereita ja kirjastoja. Kenties heidän nousunsa yhä näkyvämpään asemaan yhteiskunnassa estää myös sen tyhmistymisen. Sitä sopii juhlia myös Naistenpäivänä.

Kirjoittaja on lahtelaistaustainen kosmologian professori.

Kari Enqvist
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 7,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
7,90€

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Blogit ja kolumnit

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi