Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

”Runoilijat pelaamassa jalkapalloa - se on kuin huonosta Monty Pythonin sketsistä”

Elokuvaohjaaja Sakari Kirjavainen (vas.) yritti riistää pallon Nicholas Powellilta. Kuva: Lauri Rotko

Hell yeah! That’s a fucking no-brainer! (No totta hitossa! Sehän on itsestäänselvää!)

Ruokailijoiden päät kääntyvät, kun Andy Willoughby huutaa minulle Lahden kansanopiston ruokasalissa. Pohjois-Englannin Middlesbroughista kotoisin oleva Willoughby on ensivaikutelmaltaan kuin karikatyyri BBC:n tv-sarjojen brittiduunarista: harvahiuksinen, tanakka, lujaääninen ja kova kiroilemaan. Mustaan t-paitaan ja maastokuvioisiin shortseihin pukeutunut, noin viisikymppinen Willoughby on helppo kuvitella jalkapallokatsomoihin meuhkaamaan.

Sitä hän on myös tehnyt. Vielä 1990-luvulla Willoughby seurasi suuren osan valioliigaseura Middlesbrough FC:n kotipeleistä paikan päällä.

Juuri siksi hän on niin tuohtunut. Olen kysynyt Willoughbylta hänen mielestään typerän kysymyksen: Onko jalkapallo taidetta?

Tästä tulee rajua. Kirjailijat ovat hyvin kilpailuhenkisiä.

- Tietysti on. Kun näin brasilialaisen Juninhon pelaavan ensimmäistä kertaa Middlesbroughissa, se oli kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt, Willoughby hehkuttaa.

Ja korostaa vielä:

- Minä en vitsaile. Pieni pelaaja isojen vastustajien keskellä tekemässä asioita, joita kukaan ei osannut odottaa. Se oli absoluuttista kauneutta!

Maalia juhlitaan haiulla

Ensivaikutelma hämää. Willoughby on runoilija, näytelmäkirjailija ja kustantaja. Hän työskentelee Teesiden yliopistossa luovan kirjoittamisen opettajana ja taiteentutkijana. Lisäksi hän on entinen harrastejalkapalloilija, omien sanojensa mukaan kirkon joukkueen maalitykki.

Tällaisten kohtaamisten takia olen saapunut Lahden 28. kansainväliseen kirjailijakokoukseen. Tapahtuma on tiettävästi maailman ainoa kirjailijakokous, jonka ohjelmaan kuuluu myös jalkapallo-ottelu. Urheilun ja taiteen välistä suhdetta on hyvä tarkastella samalla, kun urheilee taiteilijoiden kanssa.

Willoughby lupaa, että illalta voi odottaa ainakin jonkinlaista taidetta.

- Aion tehdä maalin ja juhlistaa sitä haiku-runolla. Toinen tavoitteeni on välttää sydänkohtaus.

Kuuntelen Willoughbyn monologia hiljaa, sillä tällaiseen en osannut varautua. Minusta urheilun kutsuminen taiteeksi on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys.

Toki tiesin, että moni on Willoughbyn kanssa samaa mieltä, kenties tunnetuimpana italialainen kirjailija-runoilija-elokuvaohjaaja Pier Paolo Pasolini. Pasolini piti eteläamerikkalaisten temppuilevaa jalkapalloa runoutena, eurooppalaisen järjestelmällisen pelaamisen hän koki proosaksi. Vuonna 1972 Pasolini kirjoitti, että ”Italian pääsarjan paras maalintekijä on myös maan paras runoilija”.

Yleisempää lienee silti ajatella toisin. Esimerkiksi Wikipedian taidetta käsittelevällä sivulla urheilulajeista mainitaan vain tanssi.

Ennen Lahteen saapumista kysyin ystäviltäni kesken jalkapallo-ottelun katsomisen, näkevätkö he tv-ruudussa taidetta. ”Emme, vaan jalkapalloa”, oli yleisin vastaus. Kun tiedustelin samaa vähemmän urheilusta innostuneilta tuttavilta, he pitivät koko ajatusta älyttömänä. Osa korkeakulttuurin harrastajista teki selvän rajanvedon taiteen ja urheilun välille. Heidän mukaansa taide on syvällistä ja ajattelemaan haastavaa, urheilun seuraaminen taas pinnallista ja ajattelua turruttavaa.

Näkemys saa osittain tukea historiasta. Antiikin Roomassa uskottiin, että kansa pysyy tyytyväisenä ja hallittavissa, kun sille tarjotaan leipää ja sirkushuveja - esimerkiksi urheilukilpailuja.

Ajatus jakaa myös lajipiirejä. Suomalaisten jalkapallon hardcore-seuraajien Futisforum-keskustelupalstalla kysyttiin joitakin vuosia sitten, onko jalkapallo taidetta. Vastauksia tuli 184, noin 83 prosenttia vastasi kyllä. Ei-vaihtoehdon valinneet kuitenkin perustelivat näkemystään ahkerasti: ”Romantikkojen haihattelua”, ”Jalkapallo ei ole taidetta vaan hikeä ja taistelua”, ”Taide on ikuista”, ”Jalkapallossa on vastustaja, taiteessa ei.”

Willoughby on kuitenkin varma asias­taan. Hän kertaa näkemiään taiteellisia pelaajia (Stuart Ripley, Fabrizio Ravanelli) ja muistelee syvän taidekokemuksen tuottaneita otteluita (Englannin maajoukkueen tappiot). Samalla Willoughby myöntää, että kaikki jalkapallo ei ole taidetta, aivan kuin kaikki sanat peräkkäin paperilla eivät ole runoutta.

- Taiteessa kysymys on proaktiivisuudesta: pyrkimyksestä luoda jotain uutta. Jos joukkue menee kentälle vain puolustamaan ja rikkomaan vastustajan peliä, en pidä sitä taiteena.

Kuten ranskalainen jalkapallovalmentaja Arsene Wenger on sanonut: ”Jalkapallo voi olla taidetta, mutta ainoastaan hyvin toteutettuna.”

Australialainen runoilija Nicholas Powell (vas.) venytteli kirjailija-toimittaja Heikki Aittokosken kanssa. Kuva: Lauri Rotko

Kansanopiston ruokailusta kirjailijat siirtyvät Mukkulan kartanolle, jonka nurmikentällä pelataan ottelu Suomi vastaan muu maailma.

Muun maailman joukkueen kokoaminen annetaan tietokirjailija-toimittaja Heikki Aittokosken, 46, vastuulle. Ryhmää ei onnistuta saamaan kokoon pelkästään kansainvälisistä vieraista, sillä moni heistä ei halua pelata. Esimerkiksi puolalainen runoilija-muusikko Grzegorz Kwiatkowski, 33, sanoo olevansa niin hyvä jalkapalloilija, että turhautuisi joukkuekavereihinsa ja alkaisi kiukutella, jolloin ihmiset vihaisivat häntä loppukokouksen ajan.

- Tästä tulee rajua. Kirjailijat ovat hyvin kilpailuhenkisiä, australialainen runoilija Nicholas Powell, 37, varoittelee.

Lämmitellessä pohdimme, kuinka määrittelisimme taiteen. Jopa yleensä selkokielistä Nykysuomen sanakirjaa pitää tällä kertaa tavata monta kertaa. Sen mukaan taide tarkoittaa ”kaikkia niitä toimintoja ja tuotteita, joilla ihminen aistein havaittavin keinoin koettaa herättää toisissa itsessään kokemiaan tunnevaikutuksia.”

Kirjailijat tekevät terävämpiä määritelmiä. Willoughby korostaa taiteen perustuvan luovuuteen ja katsojan esteettiseen mielihyvään. Unkarilainen lasten- ja nuortenkirjailija Judit Berg, 43, pitää joukkuelajien hiottua yhteistyötä samanlaisena taide-esityksenä kuin fyysinen teatteri tai sirkus.

Yhden parhaista analyyseista tekee Suomen maalivahtina pelaava elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Heikki Huttu-Hiltunen, 57.

- Taide pakenee määritelmiä, mutta tunnistan taiteen, kun näen tai koen sitä. Ja jalkapallo on ehdottomasti taidetta!

Kaikki taiteilijat eivät ole kovin hyviä pelaamaan jalkapalloa.

Pääsen muun maailman joukkueeseen, sillä kotipaikkani Jyväskylä on järjestäjien mukaan Lahteen verrattuna kuin ulkomailla. Koska en ole kirjailija, yritän pelata varovaisesti ja ketään ärsyttämättä. Tulen silti tehneeksi ja syöttäneeksi maalin. Myöhemmin selviää, että esimerkiksi suomalaiskirjailija Anna Maria Mäki, 40, pelasi jalkapalloa toisen kerran elämässään.

Heikki Huttu-Hiltunen, Arto Kivimäki ja Mika Pekkola pulahtivat pelien jälkeen Vesijärveen. Kuva: Lauri Rotko

Brasilialainen ex-jalkapalloammattilainen Luciano Martins, 54, on toiminut Lahden kirjailijafutiksen tuomarina yli kymmenen vuoden ajan. Yritän tivata häneltä, kuka on Suomen paras jalkapalloileva kirjailija, mutta yhtään nimeä ei nouse muiden yläpuolelle. Tapahtuman parhaat pelaajat ovat olleet kutsuvieraiksi houkuteltuja ammattilaisia, kuten Mikael Forssell ja Tommi Kautonen.

Martins korostaa, että ottelussa on tärkeämpiäkin tavoitteita kuin kirjailijoiden taitojen mittely.

- Kunpa pelattaisiin kerrankin niin, että kukaan ei loukkaannu.

Tavoite jää saavuttamatta. Ensin Suomen kapteeni Arto Kivimäki, 54, nilkuttaa kentältä. Sitten muun maailman maalivahdin, virolaiskirjailija Andrei Ivanovin, 45, vanha polvivamma uusiutuu palloa kurottaessa.

Ivanov on pelannut lapsena Neuvostoliiton kovatasoisissa koulusarjoissa ja torjuu Lahdessa sen mukaisesti. Hänen jälkeensä siro Judit Berg suostuu maalivahdiksi, mutta jää maalillaan yksin. Kirjailija-dokumentaristi-kulttuuritoimittaja Juha Pekka Pulkkinen, 58, tekee no­peaan tahtiin kolme maalia.

Pulkkinen on pitkän linjan jalkapalloihminen ja yksi kirjailijoiden jalkapalloseura FC Kynän voimahahmoja. Jopa erotuomari-Martins kuvailee Pulkkista ”mieheksi, jolla pysyy pallo koukussa”. Pulkkinen on kirjoittanut jalkapallosta ja pohtinut sitä radio-ohjelmissa, joten hänen ei tarvitse miettiä hetkeäkään, onko jalkapallo taidetta.

- Totta kai. Olennaista on tuntematon elementti. Jalkapallo on taitoa, voimaa, luovuutta, sommitelmia ja kaikkea, mikä me tunnistetaan. Lisäksi jalkapallo on vielä jotain tuntematonta. Se jokin on kaiken taiteen ytimessä.

Kun muistelemme ikimuistoisia jalkapallohetkiä, Judit Berg puuttuu keskusteluun.

- Sinun kysymyksesi toimii myös toisin päin. Taiteen tekeminen on kuin urheilua, Berg sanoo.

Anteeksi kuinka?

- Jos haluaa olla hyvä taiteilija ja tehdä pitkän uran, pitää olla mieleltään kuin huippu-urheilija. Pitää harjoitella, oppia, kehittyä ja harjoitella taas uudelleen.

Berg on voittanut Unkarissa muun muassa Vuoden kirja- ja Vuosikymmenen paras lastenromaani -palkinnot. Hänen mukaansa ihmisillä on usein väärä käsitys taiteen tekemisestä. Ajatellaan, että kaikki tapahtuisi kuin itsestään, synnynnäisen lahjakkuuden ja luovuuden avulla. Että työ olisi aina helppoa ja hauskaa.

- Joskus se on sitäkin. Mutta todella suuri osa taiteesta on itsensä pakottamista ja kovaa työtä.

Muun muassa pyöräilyä ja koripalloa harrastava Berg uskoo myös, että urheileminen tekee monista taiteilijoista parempia, vaikka se onkin vastoin joidenkin käsitystä ”aidosta taiteilijuudesta”. On kuvaavaa, että yksin Suomessa on myyty satoja t-paitoja tekstillä ”Musiikki pelasti minut urheilulta”.

Ottelu päättyy Aittokosken viime hetken maalillaa muun maailman voittoon 4-3. Saunassa pohdimme Willoughbyn kanssa, harrastimmeko äsken taidetta. Ainakaan se ei ollut erityisen laadukasta taidetta, ei mitään absoluuttista kauneutta.

- Runoilijat pelaamassa jalkapalloa. Se on kuin huonosta Monty Pythonin sketsistä, Willoughby nauraa.

Silti vastaus voi olla kyllä. Jos pelaaja päästää sisäisen luovuutensa valloilleen, on jalkapallon pelaaminen Willoughbyn mukaan taidetta siinä missä piirtäminen tai kirjoittaminenkin. Willoughby innostuu kertomaan FC Middlesbroughin junioreissa pelaavasta veljenpojastaan.

- Poika tekee kentällä asioita, jotka eivät ole valmentajan käskemiä tai kenenkään opettamia. Pieni kantapääkikka ahdistetussa tilanteessa: se tulee jostain syvältä hänestä itsestään. Ei ole epäilystäkään, etteikö se olisi taidetta.

Samasta asiasa puhui hollantilaisen tähtipelaajan Robin van Persien isä Bob van Persie Blizzard-lehden haastattelussa. Bob van Persien mukaan hänen omalaatuisista ratkaisuista tunnettu poikansa on pikemminkin jalkapallotaiteilija kuin jalkapallon pelaaja. Bob van Persie on ammatiltaan kuvanveistäjä.

Willoughby esittää lauteilla ex-tempore modernin haiku-runon, tekihän hän yhden Muun maailman maaleista. Suomennettuna teos­ meni jotakuinkin näin:

Karistin ketaleet niskastani
Yksi kosketus, pallo maalissa
Ja kädet kohti taivasta.

En ole ihan varma, oliko se taidetta.

Suomi - muu maailma 3-4

0-1 Nicholas Powell, 0-2 Andy 29Willoughby, 0-3 Heikki Kärki, 291-3 Juha Pekka Pulkkinen, 292-3 Pulkkinen, 3-3 Pulkkinen, 293-4 Heikki Aittokoski. 29

Ottelu pelattiin Lahden kirjailijakokouksessa 15.6.2017.
Heikki Kärki

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tämä sisältö on avoinna vain tilaajillemme.

Lue 2 viikkoa ilmaiseksi

Oletko jo tilaaja?

Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Kommentointi on väliaikaisesti pois käytöstä.

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi X