Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Kirja-arvio: Samuel Bjørkin Yölinnussa mies tappaa naisen - olisiko ihan mahdoton ajatus kokeilla kuviota dekkareissa joskus toisinpäin?

Samuel Bjørk

Yölintu

Suom. Päivi Kivelä. Otava 2017. 398 s.Samuel Bjørkin Yölintu jatkaa dekkarisarjaa, jonka aloitti viime vuonna suomeksi ilmestynyt esikoisteos Minä matkustan yksin. Samuel Bjørk on norjalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko Frode Sander Øien. Jouduin ihmettelemään, miksi kirjoittaa salanimellä, jos paljastaa oikean nimensä kuitenkin jo kirjan takaliepeessä.Yölinnun ja monen muunkin dekkarin kohdalla pitää ihmetellä myös sitä, miksi jännityskirjailijat pistävät useimmiten miehet tappamaan nuoria naisia - tai pikkutyttöjä kuten Bjørkin esikoiskirjassa.

Eikö kenenkään mieleen tule kokeilla kuviota päinvastoin? Onko se niin mahdoton ajatus, että aikuinen nainen alkaisi vaania nuoria miehiä hämärillä kujilla tai lenkkipolkujen varrella murha mielessään?

Taitaapa olla. Mieleeni ei tule äkkiä muita kuin Helen Zahavin Dirty weekend, joka ilmestyi jo vuonna 1991.

Kiltti dekkari

Bjørkin Yölintua leimaa tietynlainen kiltteys. Paha ei ole siinä sydänjuuria myöten karmaisevaa, vaan uhrien kohtalo kuvataan jollain tavalla pehmeästi, ettei lukija koe heidän kärsimyksiään liian kipeästi omissa nahoissaan. Jollekulle se on pelkästään positiivinen asia.

En voi olla vertaamatta Bjørkin kirjaa toisen norjalaisen dekkaristin Jo Nesbøn Harry Hole -sarjaan. Nesbøn lukija luisuu kaltevalla, jäisellä pinnalla kohti yli järjen käyvää pahuuden nielua, ja kirjassa voi tapahtua mitä tahansa.

Nesbøn dekkareiden sivuilta iskeytyy tajuntaan sellaisia kuvia, jotka saattavat piinata lukijaa loppuelämän.Yölintu ei halua satuttaa lukijaa liian raaoilla kuvilla, vaan viihdyttää. Sympaattisen Bjørkin seurassa voi tappaa aikaa. Bjørk ei tahdo sokeerata, mutta ikävä kyllä kirjan yllä leijuu vieno laskelmoinnin häivähdys.

Mukavaa luettavaa

En haluaisi olla liian kriittinen, sillä kirjan lukeminen oli sinänsä ihan nautinnollista, vaivatonta ja mukavaa. Kirjailija kutoo verkkonsa taitavasti ja solmii lopussa episodimaisesti esiteltyjen sivuhahmojen elämänlangat siististi rusetille.

Välillä jouduin miettimään, mitä ihmettä erään poliisin tyttären suunnittelemalla syrjähypyllä ja murhatutkimuksella on tekemistä keskenään, mutta dekkarisarjaahan tässä tehdään. Pohjoismaiseen dekkarigenreen kuuluu tietää rikostutkijoiden avioerot ja petipuuhat, alkoholismin tai absolutismin aste sekä lähisuvun tuoreimmat kuulumiset. Ihmiset tuodaan liki lukijaa, jotta lukija samaistuisi heihin, pitäisi heistä ja ostaisi sarjan seuraavankin kirjan päähenkilöitä ikävöidessään.

Päivi Alasalmi

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tämä sisältö on avoinna vain tilaajillemme.

Lue 2 viikkoa ilmaiseksi

Oletko jo tilaaja?

Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Kommentointi on väliaikaisesti pois käytöstä.

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi X