Aiheet
Kirjaudu ulos

Käyttäjätiedot

Nimi:
Osoite:
Postinro ja toimipaikka:
Sähköposti:
Nimimerkki:
Asiakasnumero:
Liitä asiakasnumero tiliin
Muokkaa tietoja

Voimassa olevat tilaukset

Tuote:
Tyyppi:
Voimassa: -
Muokkaa tilauksia
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Teatteriarvio: Jukon Emigrantit on teatterisyksyn parhaimmistoa

Jarkko Mikkola ja Hannu Salminen juhlivat uudenvuodenyötä kellarissaan kuin loukkuun jääneet eläimet. Kuva: Jarno Keski-Jylhä

Teatteri Vanha Juko

Emigrantit

Ensi-ilta 27.10.

No nyt on saatu pieni herkkupala Jukoon! Paitsi että puolalaisen Slavomir Mrozekin Emigrantit on ”vanhaa kunnon draamaa” ilman minkäänlaisia kommervenkkeja, se on myös aiheeltaan polttavan ajankohtainen.

Käsittelyssä on maahanmuutto, joka ravistelee juuri nyt koko Eurooppaa. Joskus taiteen tekijän on kuitenkin syytä pakittaa vähän, jotta perspektiivi aiheeseen kirkastuisi. Juuri näin Jukossa on tehty. Sen sijaan että teatteri olisi lähtenyt mätkimään pilkkakirveellä suomalaisten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, on otettu analyyttinen askel taakse ja valittu teksti 1970-luvulta. Näin katsoja saa hengitystilaa aiheeseen ja joutuu tekemään itse enemmän aivotyötä etsiessään tekstistä analogioita nykypäivään.

Niitä löytyy pakottamatta. Fokukseen asettuu etenkin kysymys siitä, mitä pakolaisuus tekee ihmisen identiteetille.

Tarkkaan rajattu ihmislaboratorio

Mrozekin rajaus aiheeseen on filosofinen ja äärimmäisen tarkka. Esitys kuvaa kahta pakolaismiestä ja yhtä uudenvuodenyötä kellarissa. Toinen miehistä on paennut kotimaastaan poliittisista syistä, toinen tekee pimeitä rakennustöitä kerätäkseen rahaa talon rakentamiseen.

Näytelmä ei nimeä valtioita tai edes miehiä, mutta se käy selväksi, että kaksikko on paennut diktatuurista. Nykyinen yhteiskunta on läsnä vain kellarin reistaavien sähköjen ja vesiputkien sekä yläkerroksista kuuluvien juhlinnan äänien muodossa. Miehet ovat eri tavoin riippuvaisia toisistaan mutta eivät varsinaisesti ystävyksiä.

Mrozek tekee ihmislaboratoriollaan selväksi, että ihminen ei pääse pakoon menneisyyttään, vaikka maisema muuttuu. Oikeastaan menneisyys määrittää miehiä nyt jopa vahvemmin kuin kotimaassa. He ovat kuin horrostilassa: tulevaisuushorisontti on katkennut, ja koska nykyisyys ei tarjoa juuri mahdollisuuksia, on nojattava menneeseen.

Välillä vähän naurattaakin

Hannu Salminen esittää perheetöntä intellektuellia, joka on kotimaassaan rakentanut minuutensa pitkälti vainotun ajattelijan ylevän roolin varaan. Nyt hän on kuin orpo piru, joka ottaa pihteihinsä Jarkko Mikkolan esittämän duunarimiehen. Jälkimmäisellä on kotona odottamassa vaimo ja lapset, mutta silti hänkin on oman tilanteensa vanki.

Näytteleminen on kautta linjan luontevaa, vaikka tekstiä on valtavasti. Mikkolan tulkinta hieman yksinkertaisesta mutta hyväntahtoisesta työläismiehestä saa sympatiat taakseen. Salmisen katkeroituneesta älyköstä on vaikeampi tykätä, vaikka hahmossa tapahtuukin loppua kohti pientä pehmenemistä.

Hannu Salmisen rauhallinen ja konstailematon ohjaus luottaa tekstin vetovoimaan. Eihän se mitään räjähtävien käänteiden draamaa ole, mutta koukkuja riittää kyllä reilun parin tunnin mittaisen draaman tarpeiksi. Välillä vähän naurattaakin.

Ilkka Kuosmanen
ilkka.kuosmanen@ess.fi

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tämä sisältö on avoinna vain tilaajillemme.

Lue 2 viikkoa ilmaiseksi

Oletko jo tilaaja?

Kaikki verkkopalvelut ovat jo käytössäsi ESA-tunnuksillasi.

Kirjaudu sisään

Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Kommentointi
Ei kommentteja

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi X