Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Ooppera-arvio: Kansallisoopperan Taikahuilu yhdistää modernia sarjakuvaa, räävitöntä kabareeta ja maagista satukirjaa

Harri Kuusisaari
Taikahuilu
Ensi-ilta 26.2. Kansallisoopperan päänäyttämöllä

Vaaleanpunaiset norsut lentävät, showtytöt viilettävät, huiluketjut pyörivät ympäriinsä. Yhdessä hetkessä kiidetään tähdistä manalaan. Kansallisoopperan Berliinistä ostama Taikahuilu vyöryttää maagista kuvatulvaa, jonka assosiaatiorikkaus on ehtymätön.

Komische Operin tuotanto perustuu Paul Barrittin ja Suzanne Andraden animaatioon, jonka lähtökohtana on 1920-luvun mykkäelokuva. Oopperanäyttämö on litistetty valkokankaaksi, jonka muutamasta aukosta hahmot pulpahtelevat esiin aina uudessa kuvallisessa yhteydessä.

Esityksen tekee erityiseksi animaation ja elävän esityksen tiivis vuorovaikutus. Tässä ei siis tyydytä kuvittamaan oopperaa videoprojisoinneilla - kuten nykyisin on muotia - vaan integroidaan kuva, musiikki ja laulajien roolityö erottamattomaksi kokonaisuudeksi.

Puhe on leikattu pois

Surrealistinen fantasia pursuaa alusta asti mykkäelokuvan raamien yli, yhdistäen kollaasiinsa modernia sarjakuvaa, räävitöntä kabareeta, maagista satukirjaa ja oopperamaisuutta.

Pelkkää viihdyttävää aistiärsytystä kuvatulva ei ole, vaan se tarttuu Taikahuilun symboliikkaan monitasoisesti ja myös kriittisesti. Esimerkiksi Sarastron maailma kuvataan konemaisena ratasten raksutuksena, ja oopperan sovinismi tuodaan esiin koko vastenmielisyydessään. Yön kuningatar taas on jättimäinen hämähäkkinainen.

Ohjauksesta on Andraden kanssa vastannut Komische Operin johtaja Barrie Kosky, jonka ironinen kädenjälki näkyy. Silti esitys uskoo myös ikiaikaisiin arkkityyppeihin ja rituaaleihin. Se uskoo myös päähenkilöihinsä, heidän unelmiinsa, rakkauden etsimiseen ja painajaisiin.

Teoksen puheosuudet on leikattu pois, ja niiden informaatio annetaan tekstityksenä. Tämäkin epäortodoksinen ratkaisu toimii. Kohtausten aikana kuullaan Mozartin pianomusiikkia, kahta pianofantasiaa, jotka limittyvät tilanteisiin ja antavat aikaa yksinäiselle tunteiden peilailulle.

Esitys tarjoaa jokaiselle jotakin

Taikahuilun on sanottu olevan ooppera, joka yhdistää syvällisyyttä ja lapsenmielisyyttä ja antaa näin jokaiselle jotakin. Juuri näin tapahtuu tässä tulkinnassa. Sen värikkyys ja visuaalinen tapahtumarikkaus vetoavat nuorimpiinkin, mutta assosiaatioissa riittää pureksittavaa vaativammillekin katsojille.

Musiikillisesti Kansallisoopperan esitys oli tasokas. Tuomas Katajala oli valovoimainen Tamino, jonka äänen kiinteys ei jättänyt toivomisen varaa. Virolainen Kristel Pärtna hurmasi Paminana ohuilla, korkeilla linjoilla, mutta ääni jäi vähän kurkkuun.

Tuuli Takala oli suvereeni Yön kuningatar ja Jussi Merikanto koskettava Buster Keaton -hahmo Papagenona uskollisine mustine kissoineen. Ilkka Hämäläinen sai ilkeillä täysillä Monostatoksena, ja Jyrki Korhonen oli solidi Sarastro. Anna-Kristiina Kaappola, Ann-Marie Heino ja Tuula Paavola kolmena naisena sekä Miska Lundberg, Mikko Elias ja Werner Telivuo kolmena poikana tekivät hyvää ensembletyötä.

Michael Güttler johti alkuun vähän raskaasti, mitta pian musiikki heräsi eloon, ja juhlavat ja leikkisät ainekset yhdistyivät kuten pitääkin. Fortepianon osuuksista vastasi Satu Elijärvi.

Harri Kuusisaari

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tämä sisältö on avoinna vain tilaajillemme.

Lue 2 viikkoa ilmaiseksi

Oletko jo tilaaja?

Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Kommentointi on väliaikaisesti pois käytöstä.

Paikallismediat

Lue seuraavaksi X