Kulttuuri ja viihde

Arvio

Kirja-arvio: Tarkkailevan sotalapsen kuolemat

Asko Sahlberg

Irinan kuolemat

Asko Sahlbergin uusin romaani Irinan kuolemat on vain 156 sivua paksu mutta ainakin viisi kertaa niin raskas.

Teoksen alussa, Myöhemmin-otsikoidussa prologissa, Irina on lakannut kuulemasta ääniä, syöttää sohvalla kuolevaa Isä-Augustia ja käy välillä katsomassa halkoliiterin takana vielä pahemmin haisevaa Isä-Edwardia. Luvun lopussa August on lakannut hengittämästä ja Irina vihdoin saanut kaivettua routaiseen maahan Edwardille hautakuopan.

Ensimmäisessä luvussa Irina on vielä pieni koulutyttö keskellä Helsingin pommituksia. Hän tarkkailee ihmisten pelkoa näiden avonaisista suista ja kuuntelee, kuinka kotirintamalla palveleva poliisi-isä Edward ja kohta tehtaaseen joutuva äiti kuiskailevat hänen lähettämisestään johonkin. Yksi naapuri on hirttäytynyt, toinen hankkii kahvia myymällä itseään.

Irinasta tulee sotalapsi. Lähdön hetkellä ”Isän suupielet nykivät. --- Äidin silmät eivät olleet enää punaiset, ne olivat sinimustat.” Vanhemmat lohduttavat Irinaa sillä, että hänellä on kotoa jo kaksi kieltä.

Jo junamatka on painajainen, sillä kaksi junaa törmää. Irina löytää kanssaan matkustaneen pojan maasta reikä kasvoissaan. Monien junanvaihtojen jälkeen hän on lopulta Göteborgissa.

Uutta elämää Augustin, Saskian ja näiden tyttären Hedvigin perheessä varjostaa perheen salaisuus. Koti-ikäväänsä Irina hoitaa tukemalla ruotsin kieleen taipumatonta Taunoa.

Irina tarkkailee ja yrittää sopeutua, miettii yhä vähemmän Suomen vanhempia. Hedvigin mieli on sairas, kohta myös Äiti-Saskian. Sohvalle taantuvasta Ruotsin isästä tulee lopulta ainoa tukipiste. Äiti Suomessa on kuollut, isä tulee yllättäen vierailulle pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Ruotsinsuomalainen Asko Sahlberg on kirjoittanut romaanin sotalapseksi joutuvasta Irinasta, mutta teokselta on turha odottaa itkuhanat avaavaa, myötäelävää otetta. Kirjailijan maailma on tuttuun tapaan karu, kolkko ja armoton. Ja kieleltään huiman kaunis.

Romaanin nimi ei ole turhaan Irinan kuolemat. Tarkkaileva, tapahtumien keskipisteeseen ajautuva tyttö alkaa suhtautua tappamiseen tapana ratkaista ongelmat.

Vanha Irina palaa lopussa käymään Helsingissä ja pohtii: ”Mikään ei kai ollut tapahtunut aivan niin kuin sen luuli tapahtuneen.” Sitä lukijakin toivoo surressaan juuriltaan kiskaistujen lasten kohtaloita.

Ina Ruokolainen

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tämä sisältö on avoinna vain tilaajillemme.

Lue 2 viikkoa maksutta!

Oletko jo tilaaja?

Kaikki verkkopalvelut ovat jo käytössäsi ESA-tunnuksillasi.

Kirjaudu sisään

Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje ja saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Kommentointi

Lue seuraavaksi X