Kotimaa

Riikkaa on kiusattu 11 vuotta: Toivoin kuolemaa, etten joutuisi menemään kouluun

Elokuu 2005. Päivä, jolloin tuhannet koululaiset aloittavat koulutaipaleensa.

Yksi koulutiensä aloittavista on lahtelainen Riikka, joka innokkaana kulkee kohti koulua iso reppu selässään. Pienen koululaisen vatsassa on perhosia, mieli on täynnä odotusta ja jännitystä.

Ensimmäisestä päivästä se alkoi, pikku hiljaa ja koko ajan pahemmaksi muuttuen. Kiusaaminen, joka on jatkunut koko 11 vuotta kestäneen koulutien. Eikä kiusaaminen ole loppunut vieläkään.

Ei sen näin pitänyt mennä.

"Miksi sulla on tollaiset hampaat? Noilla on varmaan helppo syödä omenaa, kun olet vähän niin kuin orava."

Tähän Riikka sai tottua ensimmäisestä koulupäivästä lähtien. Jo ensimmäisellä kouluviikolla kiusaaminen vain yltyi: pieni koululainen joutui kuuntelemaan huutoja, kuinka ruma, lihava tai poikamainen hän oli.

- Kiusaaminen kasvoi kuin lumipallo alamäessä, hän kuvaa.

Meni puoli vuotta ennen kuin Riikka rohkaistui kertomaan aikuiselle kiusaamisesta. Asiaan puututtiin, mutta ei se mitään auttanut. Päin vastoin. Nyt Riikasta oli tullut myös kantelupukki.

Kolmannella luokalla kiusaaminen yltyi: se ei ollut enää pelkkää huutelua. Huorittelun ja lesboksi nimittelyn lisäksi Riikkaa sopivan paikan tullen tönittiin ja päälle syljettiin. Hänen vaatteensa ja tukkansa yritettiin sytyttää palamaan. Asialla olivat isot pojat, jo 15-vuotiaat. Ei ihme, että 10-vuotias tyttö pelkäsi.

Varsinainen helvetti - näin Riikka itse kuvaa - alkoi neljännestä luokasta. Ne hetket olivat harvassa, jolloin kiusaajat eivät olisi olleet kimpussa.

"Hiirihammas, ruma, ihan saatanan ruma, vitun pelle..."

Riikan tavaroita varastettiin, piilotettiin, jopa rikottiin. Pulpetti töhrittiin kirkkoveneen kuvilla, ruokajonossa ohiteltiin, selän takana leviteltiin perättömiä huhuja. Riikka suljettiin ulkopuolelle, hänelle ei puhuttu. Jos puhuttiin, puhe oli herjaamista, huutelua.

Ensimmäiset itsetuhoiset ajatukset iskivät, kun Riikka oli kymmenvuotias.

- Muistan toivoneeni kuolemaa, etten joutuisi menemään kouluun kiusattavaksi, hän kertoo nyt.

Riikka ei kuitenkaan vahingoittanut itseään. Ei vielä. Se päivä koitti myöhemmin.

12-vuotiaana eräänä perjantai-iltana Riikka oli kaverinsa luona pelaamassa Xboxia niin kuin kuka tahansa samanikäinen nuori. Kun hän lähti kävelemään takaisin kotiin, tapahtui matkalla jotain, mitä niin nuoren oli vaikea käsittää: tuntematon mies raiskasi hänet.

- Kun pääsin kotiin, äiti sanoi minulle eteisessä, että silmäni seisovat päässä. Olin shokissa, en tajunnut, mitä juuri oli tapahtunut. Valehtelin äidille syöneeni iltapalaa kaverilla ja menin suoraan suihkuun. Minuun sattui ja vuodin verta.

Riikka kertoo muistavansa vieläkin vaatteet, jotka hänellä oli päällä tuona iltana. Niissäkin oli verta.

Riikka piti tapahtuneen sisällään yli kaksi vuotta. Vasta rippileirillä 14-vuotiaana hän kertoi asiasta ensimmäistä kertaa.

- Riparilla oli kesäteologi, jonka kanssa olin jo kerran jutellut. Hän oli mukava ja tuntui luotettavalta, joten päätin mennä juttelemaan hänelle uudestaan. Silloin kerroin raiskauksesta. Vannotin häntä kahteen otteeseen, ettei hän saa kertoa kenellekään. Hän kuitenkin kertoi leiripapille. Kun he sanoivat minulle kertovansa asiasta vanhemmilleni, muistan, kuinka aloin täristä ja vapista.

Raiskauksella sinänsä ei ollut mitään tekemistä Riikan koulukiusaamisen kanssa. Teon teki hänelle tuntematon mies. Miestä ei ole tuomittu, eikä tänä päivänäkään tiedossa ole, kuka mies oli.

Miestä ei syytetty saati tuomittu, koska rikosilmoitustakaan ei tehty ennen kuin riparilla käydyn keskustelun jälkeen. Riikka kertoo, että häpeä oli tapahtuneen jälkeen liian suuri, jotta hän olisi kyennyt kertomaan asiasta kenellekään, joka olisi ehkä voinut tehdä ilmoituksen hänen puolestaan.

Siten raiskauksella kuitenkin on yhteys, että se oli Riikan mukaan viimeinen niitti, joka hänet tuhosi.

Ysiluokalla Riikka vietti kaksi kuukautta sairaalan psykiatrisella osastolla. Kun hän palasi kouluun, hän ei mennyt luokkaan muiden luokkatovereidensa kanssa, vaan opettaja haki hänet tunnille.

- Kaikki olivat hiljaa ja tuijottivat. He tiesivät, että olin ollut pitkään sairaalassa.

Mutta pitkään ei ollut hiljaista. Kiusaaminen alkoi taas.

Lukio ei alkanut odotetusti. Riikan mielenterveys järkkyi ja ensimmäinen vuosi meni sairauslomalla.

- Makasin kotona. Itkin ja ajattelin kuolemaa. Vaikka oli nälkä, en jaksanut raahautua jääkaapille.

Hetkellinen käänne parempaan tapahtui, kun Riikka liittyi Facebookissa salaiseen Kolmelta aamuyöstä -ryhmään.

- Luin muiden tarinoita ja aloin osallistua keskusteluun. Huomasin, etten ollut ainoa, jolla on vaikeaa. Ryhmä sai minut jälleen olemaan yhteydessä ihmisiin. Lopulta myös pakotin itseni pikku hiljaa sängystä ylös ja ulos.

Viime tammikuussa tuli taas takapakkia. Eräänä torstai-iltana Riikka otti yliannostuksen vahvoja mieliala- ja unilääkkeitä. Hän oli kirjoittanut - ei omien sanojensa mukaan itsemurhaviestiä - vaan viestin, josta aikeet pystyi lukemaan rivien välistä. Viestin hän lähetti omalle liikunnanopettajalleen.

Opettaja luki viestin aamulla - ja luki rivien välistä - ja marssi rehtorin puheille, joka soitti saman tien Riikan äidille. Äiti löysi tyttären tiedottomassa tilassa.

Seuraavan kerran Riikka heräsi sairaalassa.

- Muistan, että minulla oli jotenkin helpottunut, rauhallinen olo.

 

Jos ei tietäisi, päällepäin Riikasta ei näe, millaista taakkaa hän sisällään kantaa ja mitä kaikkea hän on joutunut kokemaan.

Raiskaus on jättänyt oman jälkensä niin, että suhteiden luominen on vaikeaa.

- Jotain on välillä ollut, mutta se kaatuu aina siihen, että läheisyys ja alastomuus alkavat ahdistaa.

Ahdistava tilanne syntyy myös, kun kuvaaja ottaa lähikuvaa Riikan kasvoista. Pakokauhu iskee: joku tulee liian lähelle, ylittää rajan. Tunteesta Riikka kertoo jälkikäteen, kun kuvaaja on lähtenyt.

Ulkona hän pelkää edelleen liikkua pimeällä.

Riikka on nyt lukion kolmannella. Tämänhetkistä elämäänsä hän kuvailee siedettäväksi. Siitäkin huolimatta, että kiusaaminen ja huutelu jatkuvat edelleen.

"Ooksä vittu vieläkin elossa ruman naamas kanssa?" Näin hänelle viimeksi huudettiin.

Siltikään hän ei ole milloinkaan tuntenut halua kostaa kiusaajilleen.

- En kanna kaunaa enkä toivo kiusaajilleni mitään pahaa. Tiedän, että kiusaajilla on itsellään ongelma ja he purkavat pahaa oloaan ja minä vain satun olemaan se kohde. Toivon, että kiusaajat saavat asiansa kuntoon.

 

Vaikka nyt Riikan elämä on tyydyttävää, aika ajoin jopa hyvää, pudotus voi olla hyvin pienestä kiinni. Jos tulee pienikin vastoinkäyminen, paha olo iskee. Riikka puhuu viikoittain psykologin kanssa. Kavereita hänellä on pari, mutta heidän kanssaan puhutaan muusta, ei siitä, jos on paha olo.

Riikan mieli ailahtee, mutta mitään lääkkeitä hän ei tällä hetkellä syö.

Lääke on liikunta. Hän pelaa lukuisia pallopelejä ja on muutenkin kiinnostunut lähes kaikista lajeista, joita nimetä saattaa. Koulunsa kahdelle liikunnanopettajalle hän on kiitollinen.

- He ovat tsempanneet minua valtavasti. Voin liioittelematta sanoa, että he ovat olleet minulle elämän kantava voima.

Liikunnan parissa Riikka näkee myös oman tulevaisuutensa.

- Musta tulee isona liikunnanopettaja, hän katsoo silmiin ja hymyilee.

Katse kertoo, että Riikka selviytyy.

Hän pärjää.

Kaikesta kokemastaan huolimatta.

Krista Koivisto
krista.koivisto@mediataloesa.fi

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tämä sisältö on avoinna vain tilaajillemme.

Lue 2 viikkoa maksutta!

Oletko jo tilaaja?

Kaikki verkkopalvelut ovat jo käytössäsi ESA-tunnuksillasi.

Kirjaudu sisään

Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje ja saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Kommentointi (17)
tojotamies

Hyvä artikkeli. Tämä pitäisi jokaisen lukea ja lasten vanhempien vielä lapsilleen.

Exprole

Ei ole ihme jos joku pimahtaa totaalisesti.

L.Ahti

Kamalaa!!! Tsemppiä Riikalle, kyllä sä pärjäät ja olet muuten rohkea tyyppi kun kerrot tarinasi!

Paikallismediat

Lue seuraavaksi X