Aiheet
Kirjaudu ulos

Käyttäjätiedot

Nimi:
Osoite:
Postinro ja toimipaikka:
Sähköposti:
Nimimerkki:
Asiakasnumero:
Liitä asiakasnumero tiliin
Muokkaa tietoja

Voimassa olevat tilaukset

Tuote:
Tyyppi:
Voimassa: -
Muokkaa tilauksia
Kotimaa

Ex-sissit itärajan takana - Nato palkkasi entisiä kaukopartiomiehiä vakoilijoiksi 1950-luvulla

Läpi sankkojen metsien, yli soitten ja rämeitten käy kaukopartion tie Vienan korpisaloilla. Kuva: SA-kuva

Toisen maailmansodan voittajavaltioiden välit viilenivät nopeasti sodan jälkeen kylmän sodan asteelle.

Ennen korkealla lentävien tiedustelukoneiden ja -satelliittien aikakautta ainoa keino saada luotettavaa tietoa oli perinteinen vakoilu eli lähettää tiedustelijoita tekemään silminnäkijähavaintoja.

Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA ja Iso-Britannian salainen tiedustelu MI6 pudottivat agentteja laskuvarjoilla Neuvostoliittoon 1940-luvun lopulla, mutta kaikki agentit jäivät kiinni ja heidät teloitettiin.

Vuonna 1949 perustettu Nato oli erityisen kiinnostunut Kuolan niemimaan Murmanskin alueesta, jonne Neuvostoliitto oli rakentamassa valtavaa laivastotukikohtaa. Tietoja haluttiin lisäksi alueen lentokentistä, teistä ja rautateistä.

Ratkaisuksi keksittiin parhaat mahdolliset saatavilla olevat henkilöt: entiset suomalaiset kaukopartiomiehet, joille rajan ylittäminen ja sen takana liikkuminen oli tuttua.

Yhdestä matkasta voitiin tarjota työmiehen vuosipalkka

Suomalaisten kaukopartiomiesten värvääjänä toimi Norja Naton laskuun. Toiminta käynnistyi alkuvuodesta 1950, jolloin Norjan Suomen lähetystöä vahvistettiin tiedusteluvirkailijoilla ja operaatio Ultra käynnistyi.

Keskeinen suomalainen yhteysmies oli entinen kaukopartiomies, kapteeni ja geologi Vladimir Marmo, joka malminetsinnässä eri puolilla Suomea kierrellessään värväsi samalla entisiä aseveljiä tiedusteluretkille.

Peiteviran suojassa toimi myös entinen päämajan tiedustelu-upseeri, professori Mauno J. Kotilainen, joka suotutkijana liikkui ympäri maata. Vakoilumatkojen käytännön järjestäjänä ja yhdysmiehenä toimi entinen kaukopartiomies, Mannerheim-ristin ritari, luutnantti Paavo Suoranta. Suorannan kertoman mukaan puolustusvoimien johto oli alusta alkaen tietoinen matkoista itärajan taakse.

Halukkaita matkalle lähtijöitä löytyi. Sopeutuminen sodan jälkeisiin uusiin olosuhteisiin oli monelle entiselle kaukopartiomiehelle hankalaa. Moni teki sekalaisia maa- ja metsätöitä. Raha houkutteli. Yhdestä matkasta saatettiin tarjota miljoona markkaa, mikä vastasi työmiehen vuosipalkkaa.

Sopivimmat miehet löytyivät päämajan alaisesta entisen Erillinen Pataljoona 4:n (ErP 4) jäsenistä. Valtiollisen poliisin Valpo II:n eli punaisen valpon seuraajaksi perustetun suojelupoliisin tietoon tuli kuusi matkaa 1950-luvun alkuvuosina, mutta matkoja itärajan taakse tehtiin paljon enemmän.

Lauri Solehmainen tutkii karttaa nykyisen Venäjän puolella.
 

Kovia seurauksia tiedustelumatkoista

Muutamat entiset kaukopartiomiehet ovat myöhemmin avautuneet valikoiduin osin retkistään. Yksi heistä on Lauri Solehmainen, joka teki ”miljoonakeikan” Murmanskiin ja joutui lähtemään 18 vuodeksi maanpakoon.

Solehmainen sai ensi kosketuksen tiedustelumatkoihin vuonna 1950 entiseltä kaukopartioaseveljeltään luutnantti Heikki Määttäseltä, joka kertoi lähtevänsä Naton tiedustelumatkalle Sortavalan seudulle miljoonan markan palkkiota vastaan. Määttänen ei koskaan palannut retkeltään.

Solehmainen sai pari vuotta myöhemmin ”Marimolta” (norjalaisten yhdysmieheltä Erkki Tuomelta) kirjeen, joka johti värväämiseen. Kohteena oli Murmansk. Entinen kaukopartiomies Reino Sappinen lupautui kumppaniksi.

Miehet valmennettiin tehtäväänä Oslossa. Kesällä 1952 he tekivät lähes kolmiviikkoisen tiedustelumatkan, jonka kohteena olivat Murmanskin alueen lentokentät ja rautatiet. Saaliina oli runsaasti muistiinpanoja ja valokuvia.

Norjalaiset toimeksiantajat halusivat miehet heti Osloon raportoimaan matkasta, mutta ennen lähtöään parivaljakko seurasi Emil Zatopekin olympialaisten 5 000 metrin voittojuoksun Helsingin olympiastadionilla.

Lyhyen vierailun jälkeen miehet palasivat Suomeen, mutta saivat kuulla suojelupoliisin etsivän heitä. (Neuvostoliitosta Suomeen palatessaan Solehmainen ja Sappinen pyysivät apua suomalaiselta rajapartiolta lääkäriin pääsemiseksi Sappisen sokeritaudin vuoksi. Tällöin miesten henkilöllisyys paljastui.) Sappinen jäi kiinni ja sai vuoden kuritushuonetuomion.

Solehmainen pakeni Norjaan, josta hän siirtyi Saksaan ja sittemmin Yhdysvaltoihin yhdessä Emil Torssosen kanssa, joka oli (ainakin) kahden tiedustelumatkan takia joutunut lähtemään Suomesta.

Solehmainen palasi Suomeen vuonna 1969 ja meni ensi töikseen suojelupoliisiin. Oikeus antoi kymmenen kuukauden ehdollisen kuritushuonetuomion ja tuomitsi Murmanskin matkan palkkion, puoli miljoonaa markkaa, menetetyksi valtiolle, joka peri sen veronpalautuksista.

Torsson palasi perheineen Suomeen hieman myöhemmin. Myös hänet tuomittiin ehdonalaiseen kuritushuonerangaistukseen.

Paavo Suoranta, maineikas kaukopartiomies, toimi vakoilumatkojen käytännön järjestäjänä ja yhdysmiehenä.
 

Itärajan takana liikkui monia muitakin miehiä. Entiset kaukopartiomiehet Viljo Suikkanen ja Muisto Lassila epäonnistuivat pyrkimyksissään päästä Ääniseltä Vienanmerelle johtavalle Stalinin kanavalle. Yksin Suikkanen vieraili itärajan takana kaksi kertaa. Lassila teki ainakin kolme vakoilumatkaa. Hän jakoi tietojaan myös puolustusvoimien sotilastiedustelulle.Arvo Juvonen teki tiedusteluretkiä Pohjois-Norjasta Petsamon alueelle. Matkoillaan Juvonen joutui tulitaisteluun neuvostoliittolaisten rajamiesten kanssa.

Vakoilun maailmassa pelattiin kovin panoksin. Vakoiluretkistä tietoinen Onni Saukkonen löytyi tien laidasta yliajettuna Kajaanista vuoden 1953 syyskuussa. Monet kaukopartiomiehet uskoivat Naton tappaneen Saukkosen, jonka epäiltiin luovuttaneen tietoja suomalaisagenteista Neuvostoliittoon.

Laihat tulokset leikkasivat palkkioita

Ex-kaukopartiomiesten matkojen tulokset jäivät Naton kannalta laihoiksi. Hiljattain edesmennyt Lassila ei itse arvostanut huonosti organisoituja tiedusteluretkiä. Hän piti saatuja tietoja heikkotasoisina.

Myöskään suomalaisten työnantajat eivät olleet aina tyytyväisiä. Vaikka Lauri Solehmainen ja Eemil Torsson saivat kuvia Sallan korkeudella sijaitsevaan Alakurttiin rakenteilla olleesta neuvostotukikohdasta, norjalaisisäntien mielestä miehet olivat saaneet matkasta irti liian vähän. Kaksikolle maksettiinkin vain viidesosa luvatusta palkkiosta.

Korpein kätköissä rämpivien tiedustelijoiden aika oli ohi. Vakoilun painopiste siirtyi ilmaan. Yhdysvaltojen U-2-vakoilukoneet aloittivat toimintansa vuonna 1956. Ensimmäinen kameroilla varustettu yhdysvaltalainen vakoilusatelliitti ammuttiin maata kiertävälle radalleen vuonna 1960.

Lähteet: Esa Anttala: Yli rautaesiripun, Juha Pohjonen: Maanpetturin tie. Maanpetoksesta Suomessa vuosina 1945-1972 tuomitut, Jukka Rislakki: Paha sektori: atomipommi, kylmä sota ja Suomi, Heidi Ruotsalainen: Kylmän sodan agentti-kaukopartiojohtaja Lauri Solehmaisen elämäntarina, Markku Tasala: Operaatio Uppsala, Pekka Turunen: Salaisen sodan asiamies. Mannerheim-ristin ritari Paavo Suoranta.

Joel M.Vainonen

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tämä sisältö on avoinna vain tilaajillemme.

Lue 2 viikkoa ilmaiseksi

Oletko jo tilaaja?

Kaikki verkkopalvelut ovat jo käytössäsi ESA-tunnuksillasi.

Kirjaudu sisään

Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Kommentointi (1)
tojotamies

Erinomainen artikkeli. Vainosen juttuja on mukava lukea ja usein niissä pyritään tuomaan esille jotain uutta historian kätköistä. Kiitos näistä.

Luetuimmat juuri nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi X