Aiheet
Kirjaudu ulos

Käyttäjätiedot

Nimi:
Osoite:
Postinro ja toimipaikka:
Sähköposti:
Nimimerkki:
Asiakasnumero:
Liitä asiakasnumero tiliin
Muokkaa tietoja

Voimassa olevat tilaukset

Tuote:
Tyyppi:
Voimassa: -
Muokkaa tilauksia
Urheilu

"Sanottiin, että vähän voisit nipistää" - olympiatason kestävyysurheilija kertoo, mikä johti syömisongelmiin

Kestävyysurheilija kertoo, kuinka hän taisteli koko urheilu-uransa hoikkaakin hoikempana, mutta lääkäritkään eivät puuttuneet tilanteeseen. Telinevoimistelija puolestaan kertoo, millaiseen valmentajan kommenttiin ura loppui jo 14-vuotiaana. Samalla urheilu-ura vaihtui sairaalakierteeseen.

Entinen huippu-urheilija on huolissaan nuorista urheilijoista. Kuva: Heidi Piiroinen hpii

Kaksi tarinaa, olympiatason kestävyysurheilijan ja nuoren voimistelijan. Yhteistä se, että hienot puheet eivät ole näkyneet kentällä asti.

Kestävyysurheilija "Maija" oli Suomen huippu-urheilijoille tarjottavien tukitoimien piirissä ja apua urheiluun keskittyen tulikin.

- Olin Suomen ykköslääkärien kanssa aika paljon tekemisissä, koska minulla oli paljon vammoja. Heistä kukaan ei puuttunut painooni millään tavalla tai kysynyt, olenko ihan kunnossa.

Naisurheilijan rasvaprosentti oli pahimmillaan alle viisi. Kuukautisia ei ollut kahdeksaan vuoteen, mutta urheilija itsekin ajatteli, että sehän on osa lajia. Ja niin ajateltiin ympärilläkin.

Maija oli urheillut kilpaa 9-vuotiaasta asti. Pienestä pitäen leireillä mitattiin rasvaprosentti ja käytiin vaa'alla.

- Sanottiin, että vähän voisit nipistää.

Mikään yksittäinen asia ei ollut kuitenkaan syynä, kun Maija sairastui syömishäiriöön 15-vuotiaana. Arvostelua oli myös kotona. Vaativalta äidiltä herui arvostusta suoritusten perusteella. Maija kävi hoidoissa hetken aikaa lukioikäisenä. Urheileminen loppui hetkeksi ja painokin vähän nousi.

- Ja vanhempani olivat sitä mieltä, että meidän perheessä ei voi olla tällaista ongelmaa.

Kun urheileminen alkoi uudestaan, ongelmat pahenivat. Jonkin aikaa Maija muisti, että täytyy syödäkin vähän, jos treenaa kovaa. Kun tavoitteet kovenivat ja arvokisat lähestyivät, syömishäiriö riistäytyi käsistä.

- Kukaan ei puuttunut siihen, että olin koko ajan hoikempi ja hoikempi. Korostettiin vaan, että pitää olla hoikassa kunnossa.

Hän kävi kyllä olympialaiset mutta tulos ei ollut se, mikä se hyvinvoivalla urheilijalla olisi voinut olla. Lopulta koko urheilu-ura päättyi syömishäiriön ja muiden vammojen vuoksi.

Aikanaan Maija hakeutui itse hoitoon. Syömishäiriöön sairastuneelle se voi olla jopa mahdotonta.

- Tämä on mielen sairaus. Kun on liian syvällä sairaudessa, ei ajattele enää itse loogisesti, vaan silloin tarvitaan ulkopuolelta joku, joka ohjaisi hoitoon.

Sijaisvalmentajan yksi lause riitti

Maijan kohtalotoveri on telinevoimistelija, jonka sysäsi 14-vuotiaana laihduttamaan yksi pieni lause.

- Oli sijaisvalmentajan vuoro auttaa minua, ja hän sanoi toiselle valmentajalle, että jaetaan tämä taakka. Otin sen niin, että se koskee minun painoa. Ajattelin, että nyt ainakin rupean laihduttamaan, ”Liisa” sanoo.

Hän oli ollut aina normaalipainoinen, mutta oli kokenut olevansa liian iso.

Paino alkoi tippua, ja lähipiiri huolestui laihtumisesta. Puolisen vuotta myöhemmin hänet määrättiin kouluterveydenhoitajalle punnituksiin.

- Minua pyydettiin vähentämään treenaamista, mutta treenasin kuitenkin, koska meillä oli kisakausi.

Se jäi Liisan viimeiseksi voimistelukaudeksi. Paino romahti.

- Viisi päivää viimeisten kisojen jälkeen minut otettiin sairaalaan lastenosastolle painon, matalan sykkeen ja veriarvojen takia. Siitä kaikki sairaalakierteet alkoivat.

Sairaalakierteet anoreksian vuoksi kestivät kolme vuotta, kunnes Liisa sai kypsyteltyä mielessään päätöksen mahdollisesta parantumisesta. Anoreksiasta toipuessa monelle tulee kuitenkin bulimisia oireita, niin myös hänelle, ja sairaus vaati edelleen sairaalahoitoa. Kuusi vuotta anoreksiaan sairastumisen jälkeen hän kamppailee yhä välillä oireiden kanssa.

- Pystyn puhumaan ja pohtimaan syömishäiriötä jo ihan eri tasolla kuin aiemmin. Pystyn elämään suht tavallista elämää. Käyn töissä, asun yksin ja minulla on kavereita.

Vuodet sairauden kourissa olivat rankkoja. Sairaalassa hän oli usein pakkohoidossa.

- Muistan vaan, että se oli tosi rankkaa aikaa. Olin jotenkin tosi sekaisin. Muistan aika tarkasti erilaisia asioita, ja muistan sen äärimmäisen sekavuuden ja kuinka paha olo oli itsellä ja kuinka harhaista se touhu oli.

Sijaisvalmentajaa hän ei syytä.

- Minun sairauteeni vaikuttivat monet eri tekijät, mutta se (sijaisvalmentajan kommentti) oli loppu, joka sysäsi laihduttamaan tietoisesti. En halua syyttää häntä, koska se saattoi olla ihan harmiton heitto. Tietenkin on aika vaarallista sanoa sellainen heitto murrosiässä olevalle tytölle. Valmentajien pitää olla oikeasti tarkkoja siinä, mitä he sanovat.

Liisan ryhmän omat valmentajat eivät sanoneet koskaan hänelle tai muillekaan tytöille painosta tai laihduttamisesta.

Liiton työ ei näkynyt voimistelijalle

Suomen Voimisteluliitto on tehnyt vähintään lähes vuosikymmenen yhteistyötä, ainoana lajiliittona, Syömishäiriöliiton kanssa. Voimisteluliiton pääsihteeri Maria Laakso ei usko ongelman olevan sen suurempi voimistelussa kuin muissakaan lajeissa.

- Meidän pitää puhua tästä, koska voimistelu on suurin tyttöjen ja naisten liikuttaja ja syömishäiriöt ovat enemmän nuorten naisten sairaus. Haluamme luoda avoimen kulttuurin ilmapiiriä. Nämä asiat eivät ole tabuja, vaan niistä voi puhua ja niihin pystytään sitä kautta puuttumaan paremmin, Laakso sanoo.

- Tiedämme, että osa ihmisistä sairastuu tähän tautiin. Se ei ole voimistelun vika pelkästään, mutta se voi olla laukaiseva tekijä kyllä, hän jatkaa.

Voimisteluliitto kouluttaa valmentajiaan ja ohjaajiaan neuvomaan voimistelijoita terveellisissä ravitsemuksessa ja huomaamaan syömishäiriöoireet, jakaa materiaalia seuroille ja pitää vanhempainiltoja.

Kentällä asti liiton työ ei näkynyt ainakaan muutama vuosi sitten. Liisan ryhmässä kävi ravitsemusterapeutti hänen ollessaan sairaalassa. Aiemmin ei ollut puhetta ravinnosta, levosta tai hyvinvoinnista.

Liisa tietää, että joissakin telinevoimisteluryhmissä punnitaan tyttöjä ja että telinevoimistelua enemmän syömishäiriöoireista kärsitään joukkuevoimistelussa.

- Minun mielestä jokainen pitäisi hyväksyä omana itsenään. En ole ikinä nähnyt telinevoimistelijaa, joka olisi vähänkään ylipainoinen. Punnituksille ei ole mitään syytä. Vaikka laji on kova, suhtauduttaisiin armollisesti nuoriin tyttöihin, hän toivoo.

Urheilijoilla suuri riski sairastua

Hänen hyvinvoinnistaan ei huolehdittu urheilu-uran aikana, huolehditaanko nykyisin nuorista? Kentällä tarvittaisiin oikeaa asiantuntemusta aiheesta.

- Näen urheilijat hyvin suurena riskiryhmänä. He ovat usein hyvin vaativia ja kunnianhimoisia tyyppejä, ja itseltä ja ulkopuolelta tulevat vaatimukset omaa kehoa kohtaan altistavat voimakkaasti syömishäiriöille. Urheilijoilla on taipumus tehdä kaikki asiat sataprosenttisesti, Maija sanoo.

Hän on pettynyt siihen, miten urheilija nähdään välineenä.

- Pahasta syömishäiriöistä ei parannuta välttämättä edes kolmessa vuodessa. Ollaan valmiita uhraamaan urheilijan elämästä tosi monta vuotta sen takia, että hän mahdollisesti pärjää yksissä kisoissa.

Urheilijat esiintyvät jutussa nimimerkillä, koska aihe on heille arka ja he haluavat, että muutkin syömishäiriöön sairastuneet antaisivat haastatteluja jatkossa ja siten voisivat auttaa edelleen toisia sairastuneita.

Suvi Lempinen
suvi.lempinen@ess.fi

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tämä sisältö on avoinna vain tilaajillemme.

Lue 2 viikkoa ilmaiseksi

Oletko jo tilaaja?

Kaikki verkkopalvelut ovat jo käytössäsi ESA-tunnuksillasi.

Kirjaudu sisään

Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Kommentointi
Ei kommentteja

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi X