Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Urheilu

Urheilijan vahva kilpailuvietti ei katoa - näkövammaisen Katja Heikkisen ratsastusharrastus muuttui kilpailemiseksi

Katja Heikkinen palasi ratsastuksen pariin kolmisen vuotta sitten ja nauttii lajin tuomasta keskittymisen tunteesta. "Maneesissa ei ole puhelimia mukana, eikä kerkeä miettiä kauppalistoja."

Katja Heikkinen kertoo, että hän aikoi aluksi vain harrastaa vammaisratsastusta, mutta toisin kävi. Kuva: Mirja Hussain

Opaskoiran kanssa Okeroisten tallille saapuva Katja Heikkinen, 40, hoitaa hevosen ja varusteet kuntoon ennen ratsastustuntia tunnustellen hämärässä karsinassa. Hän harjoittelee yksityistunnilla 20 metrin laukkaympyröitä ja takaosakäännöksiä.

Valmentaja Suzanni Bebek huutaa ohjeita.

- Jos polvi kolahtaa, olet jo tosi lähellä.

Heikkinen ei näe pystytolppia kuin tarpeeksi lähellä ja valon tullessa oikeasta kulmasta. Hänestä tuntuu kuin kiertäisi nelikulmiota.

Jos Heikkinen välillä epäröi, Bebek kannustaa päättäväisesti. Pienen ympyrästä eksymisen jälkeen Heikkinen jatkaa saman tien. Hän keskittyy harjoituksiin unohtaen kaiken muun. Hevonen tekee välillä omia jekkujaan.

- Tämä oli Kallen oma juttu taas, sanoo Heikkinen.

Valmentaja Suzanni Bebek piti Heikkiselle yksityistuntia. Kuva: Mirja Hussain

Harrastus kääntyikin kilpailuksi

Heikkisellä on synnynnäinen näkövamma. Hän näkee kirkkaassa valossa suoraan eteenpäin.

Heikkinen käy tavallisilla ratsastustunneilla, mutta myös yksityistunneilla, sillä osa harjoitteista vaatii enemmän tilaa ja keskittymistä. Muiden joukossa hän pitää keltaista hihanauhaa, joka on toisille ratsastajille merkkinä väistämisestä.

- Olen käynyt myös terveiden helpoimpia kisoja. Käytän kilpailuissa huutajaa, joka huutaa minulle kirjaimia sen mukaan, missä kohtaa olen menossa. Verryttely on pahin osuus, sillä paikalla voi olla viisi muutakin ratsastajaa.

Vammaispuolella näkövammaisille on varattu oma verryttelypaikka tai -aika. Vammaisratsastuksessa ratsastajat luokitellaan viiteen ryhmään toimintakyvyn mukaan. Heikkinen on V-ryhmässä näkövammansa perusteella.

Katja Heikkinen ja Kalle ovat kokeneet yhdessä paljon. Kuva: Mirja Hussain

Heikkiselle laji on tällä hetkellä omien sanojensa mukaisesti harrastekilpailu. Alussa hän aikoi vain harrastaa, mutta toisin kävi. Heikkinen on osallistunut kilpailuihin, ja tavoitteena hänellä ovat SM-kisat jonakin päivänä.

- Siellä ohjelma on tosi vaikea, eikä ihan pieni treeni riitä. Siinä kohtaa, kun minä osaan, tämä heppa on niin vanha, ettei se lähde kisoihin.

Heikkisellä ei ole omaa hevosta, mutta Kallen kanssa parivaljakolla on monta yhteistä ratsastuskertaa takana. Heikkinen käy ratsastustunnilla noin kerran viikossa. Kisojen lähestyessä harjoittelu on tiiviimpää. Kisamatkoille Heikkinen lähtee usean ihmisen voimin.

‒ Jonkun täytyy ajaa autoa ja hoitaa hevosta, ja lisäksi tarvitsen vähintään kaksi ihmistä matkaan. Vieraassa paikassa avustaja on tärkeä.

Jokaiseen kisaan ei tarvitse ottaa hevosta mukaan, vaan kisajärjestäjältä voi lainata hevosen.

Vuodesta 1996 paralympialajina olleen vammaisratsastuksen suosio on lisääntynyt lajin alkuajoista huimasti.

- Alussa vammaisratsastus oli vain muutaman ihmisen juttu. Nyt vuodessa järjestetään useita kilpailuja, ja tasoja on enemmän.

Katja Heikkinen käy Okeroisten tallilla harjoittelemassa. Kuva: Mirja Hussain

Halliemäntänä maalipallon EM-kisoissa syksyllä

Parikymmentä vuotta taukoa ratsastuksesta pitänyt Heikkinen on ehtinyt pelata 17 vuotta maalipallomaajoukkueessa ja 20 vuotta yhtäjaksoisesti Suomen sarjatasolla. Kun viikonloput täyttyivät liian usein turnauksista ja leireistä, laji alkoi käydä työstä, ja kokenut urheilija jäi maajoukkueesta pois. Ratsastuksessa korostuu keskittyminen, mistä Heikkinen nauttii.

- Tässä pääsee irti kaikesta ja joutuu keskittymään vain siihen, mitä tekee. Maneesissa ei ole puhelimia mukana eikä kerkeä miettiä kauppalistoja.

Suomen sarjassa Heikkinen on pelannut vielä maalipalloa.

- Vielä viime syksynä mietin, lähdenkö pelaamaan. Kai minun oli pakko saada 20 vuotta täyteen.

Heikkinen on vapaaehtoisena syyskuussa Pajulahdessa järjestettävissä maalipallon EM-kisoissa.

- Toimin halliemäntänä, eli kerron esimerkiksi koululaisryhmille pelin tarkoituksesta ja siitä, että katsomossa pitää olla hiljaa.

Kuva: Mirja Hussain

Näkövammaisille suunnatussa joukkuepelissä yleisön täytyy olla täysin hiljaa, sillä peli perustuu pallon kuulemiseen. Pallon sisällä on kulkusia. Pelaajat käyttävät myös läpinäkymättömiä laseja. Heikkinen kertoo, että nuorten kynnys lasien käyttämiseen voi olla suuri.

- Tietyssä teini-iässä näkövammaa ei halua tuoda julki, eikä ainakaan laittaa laseja päähän. Muistan, että olen itsekin sanonut nuorena voivani pelata, mutta etten suostuisi käyttämään laseja.

Ira Mellberg
ira.mellberg@ess.fi

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tämä sisältö on avoinna vain tilaajillemme.

Lue 2 viikkoa ilmaiseksi

Oletko jo tilaaja?

Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Kommentointi on väliaikaisesti pois käytöstä.

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi X