Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Helena Salakka

Lapset eivät ole sisustusesineitä

Tunnustan, että olen huono äiti monella tapaa. Erittäin huono äiti olin, kun istuin eräänä iltana lapseni kanssa elokuvateatterissa odottamassa elokuvan alkua. Vieressäni istui äiti, joka käsitteli koko ajan kännykällään kuvia lapsestaan, joka istui hänen vieressään. Kun lapsi yritti sanoa äidilleen jotain, äiti hyssytteli: ”Älä nyt häiritse, äiti käsittelee vielä nämä pari kuvaa sinusta.”

Minun teki mieleni ihan vain vahingossa kaataa limsapulloni sisältö hänen kännykälleen, että äiti huomaisi poikansa, mutta kunnostauduin. Tungin suuhuni entistä enemmän popcornia, etten vahingossakaan sano mitään epäsopivaa ja yritin tehdä parannusta paheellisista ajatuksistani.

Mietin popcornit suussani, onko lapsistamme alkanut tulla sisustusesineitä, joita on kiva sijoittaa eri ympäristöihin kuvien ottamista varten. Lapset ovat suloisia ja heistä saa ihania kuvia, mutta heidän ykköstehtävänsä ei ole kuitenkaan koristaa muotiblogejamme tai somekanaviamme.

Lapset eivät ole kivoja koriste-esineitä vaan järjellisiä ihmisiä, joita aliarvioimme monin tavoin. Esimerkiksi joka ikinen syksy toimittajat kysyvät koulunsa aloittavilta sen yhden ja saman kysymyksen. Jännittääkö koulun aloittaminen? Kun kuvaaja tähtää samaan aikaan pitkällä putkella naamaan, totta ihmeessä alkaa jännittää ja vastaukseksi saadaan ujo hymy. Eikö seitsemänvuotiailta ole mitään muuta kysyttävää?

Meidän aikuisten tehtävämme on antaa lapsillemme mahdollisuus kokeilla ja oppia uutta.

Lehdissä on aina silloin tällöin palstoja, joissa lasten pitää selittää erilaisia vaikeita käsitteitä, kuten ydinvoima tai olympialaiset. Vastaukset ovat hauskoja, koska lapset ovat luovia ja he yrittävät vastata, vaikka eivät yhtään tietäisi, mistä on kysymys.

Haluaisin nähdä, että sama ihmiskoe tehtäisiin meillä aikuisilla. Kuinka moni satunnainen vastaantulija osaisi vastata, mitä tarkoittaa esimerkiksi Ninjago tai sauropodi? Kukaan aikuinen ei suostuisi nolaamaan itseään mediassa ja kieltäytyisi vastaamasta. Onko tämä reilua?

Lasten oppimiskyky on uskomaton. Tunnen neljävuotiaan pojan, joka on dinosaurus-asiantuntija. Hän juttelee muina miehinä sauropodeista, teropodeista ja niiden eroista. Yksi tuttu viisivuotias on puolestaan kiinnostunut planeetoista. Hän tietää, mitkä planeetat ovat kylmiä ja mitkä kuumia. Eräs tuttu ekaluokkalainen miettii, miksi vesi näyttää siniseltä tai miten legomaailmaan sijoittuva Ninjago-elokuva on oikein tehty.

Ei se vielä osaa. Ei sitä vielä kiinnosta. Entä jos lasta jo kiinnostaa ja hän osaa? Meidän aikuisten tehtävämme on antaa lapsillemme mahdollisuus kokeilla ja oppia uutta.

Samaa mahdollistamista voi harrastaa myös aikuisten hiekkalaatikoilla eli työelämässä. Uskooko johtaja jokaiseen tiimissään? Tarjoaako hän esimerkiksi koulutusta tai vastuuta avoimesti kaikille vai ajatteleeko hän, että ei tuota ainakaan kiinnosta eikä tuo ainakaan opi tätä?

Aliarvioiminen estää mahdollisuuden oppimiseen. Ihmiseen uskominen avaa taivaan.

Kirjoittaja on lahtelainen opo ja kaupunginvaltuutettu

Helena Salakka

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tämä sisältö on avoinna vain tilaajillemme.

Lue 2 viikkoa ilmaiseksi

Oletko jo tilaaja?

Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Kommentointi on väliaikaisesti pois käytöstä.

Näitä luetaan nyt

Helena Salakka

Näytä lisää

Paikallismediat

Lue seuraavaksi X