Huumaava Enkelipeli vie mennessään

Carlos Ruiz Zafónin (s. 1964) romaani Enkelipeli ilmestyi hiljakkoin suomeksi. Kirjan enkelit eivät kuitenkaan ole mitään sädekehäpäisiä, kultasiipisiä olentoja, jotka varjelevat suojattejaan. Ihmisten elämällä pelataan kyllä - ja kovin panoksin.
Enkelipeli on jatko-osa Zafónin globaalille hitille Tuulen varjo, vaikkakin teoksessa liikutaan ajallisesti ennen ensimmäisen osan tapahtumia. Enkelipeli sijoittuu 1920-luvun Barcelonaan, kun taas Tuulen varjossa eletään saman kaupungin kaduilla pääosin 1950-luvulla.

Kovahintainen tehtävä
Enkelipelin päähenkilö on nuori kirjailija David Martín, joka kirjoittaa alkuun lyhykäisiä seikkailukertomuksia paikallislehteen, mutta sitten hän pääsee luomaan kirjallista uraa miltei ympärivuorokautisena jännityskirjailijana - ei kuitenkaan omalla nimellään.
Työ on uuvuttavaa ja vaatii veronsa: nuori kirjailija on vähällä kuukahtaa tykkänään urakkansa alle. Mutta sitten tapahtuu jotakin perin kummallista. Tuntematon kustantaja tekee Martínille tarjouksen, josta on mahdotonta kieltäytyä. Nuori kirjailija saa uuden tilaisuuden ja hirmuisen summan rahaa, jos suostuu kirjoittamaan kustantaja Corellille uuden uskonnon.
Martín ottaa tehtävän vastaan, ja tässä vaiheessa Enkelipeli muuttuu utuisesta mysteeristä tömäkäksi trilleriksi. Rakkaus ja kuolema paiskaavat tassua useaan otteeseen.
Ruumiita alkaa tulla toinen toistaan merkillisemmin tavoin, loppusuoralla miltei mässäilyhengessä. Käy nopeasti ilmi, että David Martínin ja Andreas Corellin välillä on jotain aivan muuta kuin tavallinen kirjailijan ja kustantajan suhde. Martín ja Corelli käyvät syvälle luotaavia keskusteluja milloin mistäkin elämää käsittelevistä aiheista. Corelli on dialogin mestari, Martín pelkkä oppipoika.
Keskusteluista avautuu hiljalleen perspektiiviä kirjan otsikkoon ja kustantajan motiiveihin. Sitä kautta päästään niin ikään parhaiten tutustumaan kumpaankin henkilöön. Kun Corelli erään keskustelun aikana kysyy Martínilta, kiinnostavatko faabelit tätä, Martin tunnustaa halunneensa lapsena tulla Aisopokseksi. Ja kun Martín tiedustelee, miksi Corelli halusi lapsena tulla, kustantaja vastaa: "Jumalaksi."

Kirkon hullut kellot
Zafónin Barcelona on mystinen kaupunki. Sen yllä värjyy goottilainen henki, synkeä ja arvoituksellinen. Miltei barokkisen koukeroinen, satumaisen kaunis kieli loihtii jo itsessään tunnelman, jossa on helppo kuvitella Sagrada Famílian hullujen kellojen soittavan taustalla joka tunti eri sävelmää.
Kulttiarkkitehdin maineeseen noussut Antoni Gaudí on selvästi kirjailijan suuri ihanne: milloin päähenkilö seikkailee Park Güellin kulmilla, milloin hän on vähällä jäädä raitiovaunun alle Sagrada Famílian kirkon edustalla - juuri niinhän Gaudí aikoinaan menehtyi, nimittäin jäämällä raitiovaunun alle rakkaimman luomuksensa lähistöllä.
Tulee väkisin tunne, että kirjan päähenkilö on ennen kaikkea kaupunki itse, Barcelona ihmeellisen ihanine katedraaleineen ja kujineen, tai ainakin teos on mahtava rakkaudentunnustus tuolle Katalonian ihastuttavalle pääkaupungille.

Demoninen huvila
Vielä on mainittava tärkeä paikka teoksessa, nimittäin salainen, katakombimainen kirjasto, jonka olemassaolon tietävät ainoastaan harvat ja valitut.
Tämä Unohdettujen kirjojen hautausmaa on turvapaikka kirjoille, jotka uhkaavat kadota tai jäädä unholaan. Sama paikka esiteltiin jo Tuulen varjossa, eivätkä yhtymäkohdat jää tähän. Enkelipeliä mainostetaan "Tuulen varjon pahaksi sisarpuoleksi", eikä arvio mene vikaan. Enkelipelin yleistunnelma on edeltäjäänsä todellakin huomattavasti tummempi ja kielellisesti vieläkin kiemuraisempi.
Väistämättä tulee mieleen kauhukirjallisuuden klassikkonovelli, Edgar Allan Poen Usherin talon häviö. Vuonna 1839 julkaistussa tarinassa kuvattu kartano on demoninen rakennus, joka tavallaan on elävä olento.
Calle Flassadersin tornihuvila, johon nuori kirjailija Martín muuttaa asumaan ja tekemään työtä, vaikuttaa hyvin samankaltaiselta paikalta. Mikäpä sellaisessa on kauhukertomuksia ja faabeleita suoltaa!

Kaksi suomentajaa
Johtuneeko kiireestä saattaa kirja äkkiä markkinoille, niin kuin oletan, vai mistä, mutta Enkelipelillä on kaksi suomentajaa.
Pääosan romaanista suomentanut Tarja Härkönen on selvästi syvemmällä Zafónin nahoissa kuin jälkipuolen kääntänyt Anu Partanen, jonka välimerkitys on kieltämättä säntillisempää mutta jonka teksti ei hengitä yhtä vapaasti ja vallattomasti, yhtä zafónilaisen mukaansatempaavasti kuin Härkösellä.
On eittämättä kovin epäkiitollinen tehtävä suomentaa paksusta romaanista vain puolitoista sataa sivua - ja sekin kirjan loppupuolelta. Lopputulos on luonnollisesti paras aina silloin kun käytetään yhtä, asiansa osaavaa ja kirjailijansa tyylin hyvin tuntevaa suomentajaa.
Tämä sateinen juhannus kului osaltani vuoteessa Carlos Ruiz Zafónin kanssa. Kun mainitsin asiasta kiusallani kirjallisuutta tuntemattomalle ystävälle, hän hämmentyi pahan kerran ja änkytti: "Taisit olla hyvässä seurassa." Kun vakuutin näin olevan sekä selitin kyseisen herran olevan Espanjan ylivoimaisesti tunnetuin ja suosituin nykykirjailija ja todellinen megatähti kirjallisuuden taivaalla, hän henkäisi entistäkin hämmentyneempänä: "Mistä sä noita miehiä oikein bongaat!"
Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli. Otava 2009. Suomentaneet Tarja Härkönen ja Anu Partanen.

 Facebook   Lähetä kaverille  Tulosta